1.

Taivaalla hohtaa kuu pilvien takaa kuin uusi kuparikolikko. Se katsoo, näyttää sanovan: Tule, nouki minut, tietää tilani kyllä. Mitäs, jos ottaisin. Luna est mendax, vaarallinen on kuu. Mutta juoksevia kuluja on pakko hoitaa, Ossille maksaa joulukuun ylöspito ja kerätä kaikki ylimääräinen uudisrakennustani varten. Otavan tilitys tuli, vaan mitä auttoi. Maakuntain Keskuspankki Oy:n Järvenpään konttoriin olivat lähettäneet tililleni 3725 markkaa, josta pyysivät toimittamaan vielä kuitin itselleen.

Miksi, näkyyhän se että olen rahat heti nostanut. Kun tarkemmin katselin tilitystä, käsitin numeroista, että rahaa myynnistä on kyllä tullut paljon. Elämäni kuvakirjan ensimmäiseltä painokselta minulle kuuluu kaikkiaan 36.000 markkaa. Se vain siitä kuin kana katosi, lintu pieni liihotteli. Tekijänpalkkioiden ennakoita näkyvät ottaneen pois, no, se heille kuuluu. Mutta sitten tämä V. Arti, maisteri Valve, hän on sanelutyön hoidosta ottanut prosenttinsa mukaan kaikkiaan 6400 markkaa! Konekirjoittajattarelle yli tuhat, ja vielä vähän kirjavelkoja. Ynnä ovat aivan vanhimpia velkoja joita ovat kirjanpidoistaan löytäneet pyyhkineet ja kuitanneet 9000 markalla. Niin supistui se, minkä muutoin olisin ollut saapa, yhteen kymmenesosaan koko kauniista summasta.

Huomauttivat lisäksi, että toista osaa vastaan olen jo nostanut kaikkiaan 8000 markkaa. Onhan se totta, vaan pikkuisen vetää apeaksi tämmöinen joulutervehdys. Ei siinä paljon auta kirjeen loppukaneettikaan, johon on kyllä taiten sanat piirrelty: Toivottaen Sinulle rauhaisaa joulua ja hyvää vuoden loppua merkitsen ystävyydellä: Tuus A.E. Nissinen.

Herra Nissinen on kelpo mies, ei tämä ole hänen vikaansa, omani on. Kenen syy? Minun syy, hänen syy, Sinun syys. Oikea oli päätös tulla asumaan tänne Riitahuhdan rauhaan. Kuluja vain pitäisi yhä vähentää. Ne vähentyvät, kun en liiku missään ja nyt en edes pääse. Työ tuloa tuo, Ossi on luvannut heti pyhien jälkeen ryhtyä auttamaan minua työssä. Kuvakirjan toinen osa valmistuu keväällä, sen päätän, se päätös on luja. Ossiin voi luottaa, hän ei ole ahne aivan, vaan näkee vaivaa saattaakseen asiani paremmalle tolalle. Kirjoittaa puhtaaksi koneellakin. Otan ja sanelen, kokemuksien kätköistäni aanailen aiheet ja asiat, liittelen toisiinsa muistin sirpaleet sopiviin hahmoihin. Ja kirjahan siitä tulee, jos ei heti alkuun tulekaan takkia niin ainakin liivit. Kun käsi paranee, paranee sitten jo teksti, kun itse voin sitä taas pitemmästi kirjoittaa. Uuden vuoden päätös on tämä. Toinen osa kevään aikana, mikä riittää Otavalle hyvin. Mutta sitten on aikomukseni juosta samaa vauhtia vielä aika matka, katsoa tulisiko kolmannen osan kanssa valmista jo syksyyn ja neljännen seuraavan talven aikana? Ja sitten ptruu ja tauko! Tämä jo saa sen aikaan, että talouden huolet ainakin hiukan hälvenevät. Näin uskon.

Liian kireä ei aikataulu saa olla, voihan käydä että muut työt vähin alkavat pakata päälle. Mutta mahdollista on, että saan rauhassa tehdä tämän. Tilattu on nyt kaikkea vähän, hyvin hiljaisuudessa olen saanut olla, näprätä näytelmiä tässä. Kuvakirjaa peräävät vain, se kiinnostaa, koska myi. Heidän etu, minunkin. Ja hyviähän ne ensimmäisen kuvat olivat. Kovin ovat myös kiitelleet.

Nyt vain juuri se ei auta vielä, ennakkoa en voi pyytää, kun tuossa mainitsivat sitä jo paljon otetun. Kiusallista. Polyteknikot eivät ole enää pitkään aikaan minulta mitään tilanneet, runo yhdistyksen johonkin juhlaan voisi tuoda pientä lievitystä rahatautiin. Vaan eipä taida heillä olla juhlavuotta juuri? Entäs näytelmä, kuten Uhmaaja silloin, rakennusrahaston hyväksi sitä menestyksellä esittivät. Rakennus vain taitaa olla valmis, mutta uusia rakennetaan aina? Vanhalle perustalle ei voi ikuisesti jäädä istumaan! Tässä on minulla yksi heille, tämä Joulu, juuri parahiksi taas työn alla. Ei ole tätä esitetty missään, mutta nyt kun vielä vähän hion, annan tämän heille, ensi yön oikeuden kera. Esittävät, pitävät iltamat, keräävät rahat ja antavat minullekin. Minäpä vasiten kirjoitan ja mainitsen tästä.

Mutta pimeässä se on vaikeaa. Tikunpenteleet aina ovat johonkin joutuneet. Likka, sinä olet siivonnut täällä, vaikka olen sen nimenomaisesti kieltänyt. Tavaroihini ei kosketa, papereiden järjestystä ei muuteta, vaikka se jonkun silmään saattaa sotkulta näyttää! Alhaalla on askeja uuninkupeella, vaan enhän voi niitä nyt hakea: nukkuvat. Umpipimeässä haparoiden herätän kaikki. Ei käy, ei sovi, olkoon siis. Jotain valoa tuolla ulkona liikkuu. Pieniä kipunoita yössä. Nähkää minut työssä! Kun nyt vain pääsisin sitä alkamaan. Kuin iso kissa se kulkee, kissakuningatar Pakhet, sinä se olet Onerva, sen naamiosi takana. Tule, kuule, tule vain, aina nykyään tahdot arkana piilotella ties minkä muodon taa. Älä pelkää. Astu sisään. Mikä on. Tahtoisit tavata vaan et tohdi?

Se on kyllä kumma: kissako kielesi söi, Onerva? Pelkäät, vaikka ennen et pelännyt mitään, olit vahva, yhteiskunnan katseet kestit, pilkan soiman ja ivan otit vastaan kuin puu tuulen, taivuit vaan et taittunut; mutta nyt¦ Minne se valo katosi? “ Se oli juna joka meni ohi, juna vain, myrsky vei mennessään äänet.

On tuolla pöydällä vielä yksi tupakkiaski, jossa pari tupakkaakin sisällä, Christidiksen lähettämiä, alkavat vain loppua. Siellä sisällä saattaa jouten lojua muuan varatikku. Minkä tekee, katsos vain. Ei muuta kuin raapaisu ja tuli syttyy, palaa kohta. Niin löytyy kaikki, mikä vasiten ei hukassa ole.

Parempi on heti kun jotakin näkee, vaikka kynttilän valossa. Mutta se sopii muuten, koska vasta joulu oli, uuden vuoden aamu tulossa. Mikä on tämä olo, raskas ja hidas kuin jäähtynyt tina. En tahtonut valaa, en taikuutta tahdo harrastaa noin. Vaan päätöksiä vain, kaksi, nämä jotka pitävät. Nimittäin, että työtäni jatkan kuten aina. Kysyn tilaukset, katson josko mistä olisi ennakko saatavilla, noppaisen pois, sitten valan valmiiksi Joulun, joka on kauan jo tätä hetkeä saanut odottaa. Uusi nimi vain täytyy löytää. Sitten heti käyn käsiksi Mestariin. Sen jälkeen vasta alan todella tehdä Kuvakirjan toista osaa, sillä Mestari ei enää tarvitse paljoa, yhden lisärunon vain, yhden, jos se minulle annetaan. Täytyy tuumiskella, kuunnella nyt. Ja tämä kaikki johtaa siihen, että kun työni onnistuvat hyvin, siitä seuraa toinen: heti kun routa hellittää, alkavat taloni perustyöt. Niin olen sopinut.

Sen nousun myötä muuttuu elämäkin. Palaa se tunne, se sama kuin joskus keväisin ennen. Niin kuin Berliinissä ensimmäistä kertaa: Jokainen päivä oli kuin viimeinen, jokainen aamu ensimmäinen. Ja kevät oli ja niinipuut kukkivat ja runot syntyivät ja oli ilo elää maailmassa, missä ei kukaan ihminen ollut minulle vieras eikä mikään asia samantekevä.

Näin ajattelen nytkin, sen tunsin taannoin, kun Kajaanissakin kävelin. Paltamon mailla. Näin taas kaiken. Entinen palaa mieleen. Palaa se vain. Berliini myös. Yhä siinä oli talo, jossa asuin ja jonka balkongilla öisin pasteeratessani elämän ja kuoleman ongelmien ratkaiseminen oli sangen kepeä työ ystävällisesti tuikkivien tähtien alla. —

Somasti taas muovautuu elämä, tunnen jo miten voimaa alkaa virrata käsiin ja jalkoihin, se myös on tärkeää! Nousen, käyn, liikun, kuljetan itseäni sinne minne tahdon! Sitä vapaus on. Onneksi on täällä parannukseen tähtääviä keinoja. Nyt muuttuu vanha elämä. Tämä uusi hyvä ruokavalio, johon löytyvät vain paraat tietyt ainekset, kuten liemi keitettynä luista ja ytimistä sakeana kokoon, myös perunat kuorineen, sekä kohta kun kevät saapuu, kaikki vihreä mikä vain ensimmäiseksi maasta tunkee. Suuhun, vatsaan, se vahvistaa! Sanoo Ossi. Vaikka puolisonsa lienee tämän takana? Mutta Ossi myös on lukenut, tietää, osaa, viljelee sentään muutakin kuin rukiitaan. Jotka kerran varsin edullisesti olin tilaisuudessa myömään. Lähetin sähkeen hänelle tänne. Kaupat olivat jo lukkoon lyödyt, vain tavara puuttui. Se, muistan, oli Seurahuoneella silloin? Sähke pitäisi taas saattaa matkaan, mutta nyt toisinpäin, täältä maailmalle. Vaan kun on pyhä. Onko se auki, se konttoori? Onerva, sinua juuri minä tavoittelen nyt, kuulisit jo, ymmärtäisit että minulla alkaa Mestarin kanssa olla kiire.

Sen vaneerilaukun jätin varmuudella Grankullan sanatorioon, siellä, luulen on Mestari. Tai sitten Albergan vinnille, siihen vasemmanpuoleiseen kaappiin, sahanpurukasan viereen. Se oli Kasimirilla, Kassi tahtoi katsoa, lueksi, teki siihen huomautuksiaan, koska tunsi asian läheiseksi itselleen. Niin niin niin! Juuri niin! Mene sinne, talohan on pystyssä, tiedät paikan, kävit minua siellä katsomassa. Jos ovat löytäneet, eivät ole tarvinneet silti, jättäneet kaappiin, luulen. Joka tapauksessa, jotain sielläkin on. Edith Joutsenkaula ehkä? Myös ne pakkalaatikot, jotka Suitsille jäivät, ovat tarpeen. Ne jätti madame Suits, nyttemmin näkymättömäksi tekeytyvä noin vain palauttamatta minulle.

Jos ei kulje sähke niin toimii ainakin puhelin. Kun vain sen äärelle pääsen. Aamulla, heti, ensi töikseni pyydän Ossilta apua. Hän valjastaa hevosen, ajamme asemalle, sieltä saan soittaa kun pyydän. Ovat ennenkin antaneet. Samalla pistäydyn Halosissa, nyt on hyvä aika taas puhua Mestarin kansipaperista. Hänet olen jo pyytänyt sitä sommittelemaan, vaan mies empii, niin kuin ei tohtisi tarttua aiheeseen. Turhaan. Ei siinä ristejä tarvita, niitä joita kirkoissa on: vaan toisenlainen, käkkärä Suomen mänty, Vapahtaja nouskoon maasta kuin petäjä! Joulun kansi on sovittava samalla, nimellä tai ilman, ei sillä nyt sitten väliä. Kuva-aihe on tärkein. Manamansalo, vainajien maa. Luulisi siitä saatavan kiinni.

Kun vain jaksan tässä rauhassa maata ja odottaa, niin varmasti valkenee aamu. Hurja on ilma, burja kuten Onnelan eversti puhelee, istuu todilasiaan hämmennel-len, hyräilee jotain, mies kuin räätälin nukke, tuoksuu pumaadalta aina. Pilvet kiitävät, viskovat lumet, niin on taas taivas lakaistu ja tyhjää täynnä, tähdet vain joulusta jääneet siellä tuikkivat. Vanha kuu, raihnas mutta iloinen, on sekin vain kauan jaksanut tuolla vaeltaa. Elää pitää. Elää täytyy senkin. Siinä lause. Kun vain keskitän ajatukseni ja päätän, niin paranen kyllä. Elää, kaikilla niillä voimilla ja tahdolla, jotka vuodet ovat tätä varten keränneet.

Joulu; onhan se ohi, mutta tämä Joulu ei. Puhuivat jo silloin, että nimi on kehno, koska turhaan sitoo näytel-män ajankohtaan, joka ei ole edes olennainen sille. Niin niin. He tiesivät. Ja muutenkin, kuulinhan minä miten Tudeer sitä arvosteli: Heikoimpia on mielestäni “Joulu”; se on hyvin hajanainen ja edellyttää, herättääkseen mielenkiintoa, että lukija muistaa “Kivesjärveläiset”, joissa samat henkilöt esiintyvät paljon elävimpinä ja verevämpinä. Eikö ole köyhyyden merkki, jos E.L. nyt kolmannen kerran (vähintään) tarjoo yleisölle samaa keittoa vähän eri tavalla höystettynä? Köyhyydestä, herra professori, te ette ehkä paljoa tiedä. Ja mitä höystöihin tulee, kyllä mausteet juuri liemet saavat erilleen toisistaan! Mutta enhän ole teistä päässyt eroon, vieläkään. Sainpa tuolloinkin nähdä lausuntonne, sillä minulla oli silloin Otavassa myös jokunen puoltaja, joka tahtoi hyvää. Ja kyllä sananne yhä ovat minulla mielessä: Ei kokoelmasta taida affääriä tulla; jos tulisi, niin se ei olisi lukijakunnan arvostelukyvylle kunniaksi. Mutta lienee se kai sittenkin otettava, mieluimmin karsittuna. Vaadittu palkkio 1500 mk, on minustakin liian suuri. 1000 on minusta korkein summa, mikä voi tulla kysymykseen.

Niistitte minulta 500 markkaa, josta vieläkin kiitän. Mutta pitäisi olla kai nöyrä, “Joulu” rukka tosin karsittiin pois, vaan muut kyllä julaistiin. Joulu parka, Kristuksen juhla! Kristus parka, Mestari! Mikä epäonni minulla näiden kanssa onkin ollut? Joko eivät pääse päivänvaloon tahi sitten peräti katoavat. Mutta tietäkää, herra professori, että Joulu on minulla tässä yhä, se edistyy, sitä ei ole kuopattu, ei, niin kauan kuin minä elän. Kun vain vielä teen yhden kaksi säkeistöä Manamansalo-balladiin; kaksi; niin sitten se kyllä on kokonaan valmis. Ja kustantaja, tällä kertaa, on jo tiedossa. V. Hämeen-Anttila, Karistolta, on tästäkin teoksestani paljon myönteistä maininnut.

Nimeä vain hänkin pyytää yhä miettimään. Tein siitä jo kerran Lumikin, vaan hän vastasi: Myöskään Lumikki ei ole oikein otollinen nimi, koska kappale silloin käsitettäisiin satunäytelmäksi, jollaisilla on perin huono menekki.

Hyvä on, argumentaatio vaikuttaa vahvalta. Mutta entäpäs jos nimeksi laittaisin tuon Manamansalon. Se, sen koko merkitys, koko näytelmääkin ajatellen on kyllä hyvä. Sanovat, että saaren nimi johtuu siitä että siinä manattiin, houkutettiin pakanoita kääntymään kristinuskoon. Ja ne kääntyivät. Vaan minä luulen vain, että koska paikalla on ikiaikainen hautuumaa, se tulee siitä, sanasta mana, kuolleet saaressa yhä elävät ja vallitsevat. Nimi on, säkeistöt enää puuttuvat. Kynttilä palaa, tuossa on kynä, veitsi tuossa jolla sen terotan, tuossa paperia palanen ja tuossa tyhjiä tupakka-askeja! Siinä on kaikki mikä minulle on työhöni tarpeen. Ei hätää. Alku runossa on hyvä jo:

Kuuhut paistaa niin heliäst”,

kuollut ajaa niin keviäst”.

Eikös piikainen pelkää?

Yhden yön ajan jäätä vain

yksi-öisellä orhillain

Manamansalon saareen.

Siellä kuihtuu ne ruusu rukat,

mutta nousee ne murhekukat

iäksi ihmisen mieleen.

Nämä käyvät ja noita seuraavia vähäisen laittelen. Mutta entäs loppu. Tämä loppu on lopullinen liian:

Enkä koskaan ma kysynyt sulta,

milloin olit minun oma kulta.

Tänne jälkeni päätyi.

Voi se siinä ollakin, mutta vaatii vielä jotain, sellaista joka enempi aukaisee, levittää. “Tänne päiväni päätyi”; ei, se on vieläkin selvempää. Mutta jos vain kirjoitan vähäsen, sen mitä kynästä lähtee:

Eikö pelkää se pieni piika?

Mulle tääkin on onni liika.

Kumpaisetkin on kuolleet.

Täällä täytenä Päivä herää,

koska kehräävät Päivän kerää

nuoret, nurmen jo nuolleet.

Nyt. Se istuu ja istuu jotenkin, ehkäpä hyvinkin istuu. Annas olla nyt niin katson tuonnempana taas. Odottakoot, levätkööt, minä palaan tähän huomenna vielä. Silloin on posti auki ja saatan lähettää koko luntan Hämeenlinnaan. Sinne, toivon, voin myös kohta Mestarini lähettää. Onhan siitä viisi, kuusi vuotta jo, kun Hämeen-Anttila sen luki ja antoi suopean lausunnon, oli jopa sen tyylistä innoissaan, tahtoi heti julkaista. Mutta se hukkui, Solidariin silloin, unohtui jonnekin, muitten papereitten väliin kai. Mutta jossainhan sen on pakko olla. Läsnä oli silloin vain tuttuja kumppaneita iltaa viettämässä.

Onerva, kuulisitpa minua nyt! Kun minulla on kerrankin tähdellistä asiaa. Pitääkö tässä todella kirjekin kirjoittaa, niin ja lähettää sähke, soittaa. Vaan tuolla pyryttää enkä tiedä miten kahlata sen läpi. Parasta olisi jos kuulisit tämän. Minä tiedän, että sinä olet siellä valveilla, niin kuin usein olet kun Leevi nukkuu, istut ja tuijotat pyryä myös. Mitä sinä siellä enää, ei hän sinusta; tule, tartu papereihisi ja saavu tänne; kuinka monta kertaa sinua aina pitää hoputtaa ja pyytää ennen kuin viimein pääset liikkeelle. Niin kuin Roomaan, silloin. Sinne tulit, mutta nyt, käytkö jo vanhaksi, kun et enää mitään uskalla, häkkilintu, siihenkö sinut on tuomittu? Ennen oli toisin. Avaa se pikkuinen portti, yritä, koeta kantavatko ne siivet sinua vielä. Minä näytän sitten täällä sinulle tien, aina vain suurempaan vapauteen.

Täällä näet voisit sinäkin olla täysihoidossa, kunnon pensioonissa, asuntoisäntäni Ossi ottaa sinut tietenkin tilalleni tähän Kajuuttaan, jahka oma mökkini valmistuu. Jollet sitten halua muuttaa sinne? Mutta parempi ettei, yhdessä meidän pitää olla, mutta työtä meidän pitää tehdä erikseen! Huomenna, ei vaan jo tänään minä kuljen kuin kuljenkin telefooniin ja soitan sinulle tästä, herätän vaikka Rivieran äkäisen emännän, mutta vaadin vain sinut puhelimeen, koska asia on vakava, vaatii sitä itse! Sillä paitsi tätä tärkeää, minulla on tämä toinen: ne Suitsille jääneet pakkalaatikot. Ja se vanerilaukku. Jommassa kummassa on Mestari piilossa. Mutta nousee kohta ylös. Sen minä äkkiä tiedän.

Danten suomennosten väliin minä manuksen työnsin, muistan sen nyt. Vanhojen ja käytettyjen ja turhien luonnospapereitten väliin, mutta miksi. Joku juuri silloin tahtoi lainata runoja niitä esittääkseen, lausuakseen? Kuka? Tompuri? ehkä¦ En vain saa sitä mieleen. Mutta siellä liuskat ovat, valkeat ja puhtaat kuin neitseet. Odottavat, että juuri Sinä, oma Ollini, saavut paikalle, löydät ne ja tuot sitten heti minulle. Teet taas kerran palveluksen, jota, lupaan, en ikinä unohda.

Mutta muista tämä toinen myös. Pienillä rahoilla saat eletyksi täällä, ruoka on alhaalla pöydässä aina ja riittoisaa, terveellistä, sillähän itseänikin nyt hoidan ja ravitsen. Olet täällä, kirjoitat, mietit, kävelet luonnossa, tutkit maailmaa, ihmettelet, ja kirjoitat taas, ja sitten illalla tulet runomökkiini. Siellä istumme me tulen humistessa uunissa, lampun palaessa siinä ja juomme teen ja mitä juommekin, tekstejämme päivän työstä toisillemme lukien, juuri kuten Roomassa silloin, “Buranellin piirissä”. Ivalo siinä kolmantena. Ahaa, joko kiinnostaa? Ja muutenkin asiat sujuvat, Stén kun on sellainen, auttaa, tunnethan sinä hänet, Ossin, kirjoittaa nytkin koneella puhtaaksi sen mitä käsin saan aikaan. Ja ottaa vastaan saneluakin. Ymmärrä nyt oman parhaasi eteen. Jos olet liika väsynyt, ja olet, sen tiedän; jos liiaksi olet stimulanssien valtaan joutunut ja niiden kuluttama, kuten uskon myös, niin täällä saat kaikesta siitä levon. Olenhan saanut sen itsekin.