Lahti on minulle ollut kahden asian ja paikan kaupunki. Ensinnä siellä, tarkemmin sanottuna Kalliolassa asui ja vaikutti kirjailija Kerttu-Kaarina Suosalmi, rakas Kaisu ynnä miehensä taiteilija Jorma Kardén. Ja toisekseen osallistuin lähes aina 1960-luvun puolivälistä Mukkulan kirjailijatapahtumaan, joka pidettiin nimenomaan Mokullassa, kartanomiljöössä. ”Under the oaks” kuten tulkki englanninsi. Ja totta se oli – nimenomaan vanhat tammet jäivät kokouksesta mieleen.

Kokouksen alkuaikoina elettiin idän ja lännen vastakkainasettelua, jota pieni Suomi näinkin yritti liennyttää. Neuvostoliitto oli voimissaan ja Venäjän valta iso. Jos liiton reunavaltiot eli niiden edustajat olisivat halunneet jotain vapaammin sanoa, sen ehkäisivät Moskovan politrukkipaapat. Mutta silti kaikenlaista keskustelua yritettiin, viinaa juotiin hampaat irvessä, usein kylmä kesä yllätti ja johtajisto Kai Laitisen johdolla värjötteli pöydän takana filtit korvillaan, kun yleisö lähinnä pakeni kapakkaan. Nuori Jarkko Laine ja runoilijana vielä nuorempi Arto Melleri vaihtoivat nimikylttejä keskenään. Keskiyöllä pelattiin potkupalloa sanan syvimmässä merkityksessä. Jouduin nimittäin melkein heti nilkuttamaan kentän laidalle kun Pekka Tarkka potkaisi minua voimalla jalkaan.

Kun A:lle tuli työasiaa Lahteen, tarjouduin kuskiksi. Koska myös odottaisin häntä, halusin ensimmäiseksi nähdä Kaisu Suosalmen ja Jorman Kardénin haudan. He kuolivat lähes peräkkäin 2001 ja Lahteen heidät haudattiin. Paikka ei ollut pahin, kuten Kaisu elossa ollessaan minulle ylpeänä sanoi: Sundelinien sukuhauta sijaitsi parhaalla paikalla radiomaston juurella. Mikä näköala! hän huokaili.

Vein A:n töihin ja lähdin sitten saman tien ajamaan kohti Salpausselän harjalla sijaitsevaa hautausmaata. En enää muistanut miten sinne pääsee, mutta jokin vaisto, Kaisu kai?, käänteli rattia ja äkkiä oikeastaan eksymättä minnekään huomasin ajavani tuttua mäkitietä tutulle hautuumaalle Radiomuseon ohi.

Pari autoa oli parkissa, mutta vain yksi elävä ihminen näkyi: hän hiekotti traktorilla hautausmaan teitä. Muistelin haudan sijainneen lähellä muuria melkein jyrkänteen reunalla ja oikeassa olin. Iso harmaanmusta paasi jossa ennen oli ystävieni kohdalla pelkästään sanat Tytti ja Poju, katsoi minua vakaasti. Olin perillä.

Erno Paasilinna kuoli vuonna 2000, Kaisu ja Jorma vuotta myöhemmin. Kun vain haluan, näen nämä kolme heti edessäni. Eivät he siis ole mihinkään kadonneet. Jokainen ihminen elää juuri niin kauan kuin me heidät muistamme. Kun tämän tajuaa, ei kuoleman ajatteleminen tunnu enää aivan niin raskaalta.

Kaisusta voisi kirjoittaa romaanin, mutta ei se yltäisi hänen omiensa tasolle. Hyvin toimeentulevat ihmiset! Koulutettu keskiluokka joka yrittää pysyä pystyssä, mutta horjuu silti jaloillaan. Raha on elämää pyörittävä voima, vaikka esteettisyys miten olisi mielessä. ”Kauneus ei ole kaikki”, kuten välittäjä sanoo Veijolle joka yrittää myydä kesämökkiään. Tämän me näemme myös nykyään. Vain suurten kaupunkien keskustojen asunnoissa säilyy arvo, kun taas maaseutu autioituu. Metsiä kaadetaan ja raiskataan surutta.

Silti Suomea pitää pystyssä henkisen pääoman ohella maamme villi luonto, ajattelen äkkiä. Ilman sitä me olisimme enemmän tai vähemmän orpoja ja tuuliajolla tämän maailman melskeissä; juuri kuten monet kyllä jo ovatkin.

Haudalta ajoin katsomaan Messilän vanhaa kartanoa, jossa toimii edelleen hotelli. Ei ristin sielua sielläkään. Tyhjää täynnä koko piha.

Otin kuvia, päivä oli outoa kyllä pakkaspäivä, -2, ja Vesijärvi jäässä. Mutta lunta ei oikeastaan ollut, ikään kuin ohutta härmää vain. Mukkulan tammet olivat sentään yhä pystyssä, lehdettöminä runkoina, mutta komeina. Otin kuvan niistäkin.

Muistan miten Mukkulan kokouksessa kuljettelin sinne tänne itseään V.S. Naipaulia, johon törmäsin aamiaisella. Minut oli esitelty Erkki Reenpään toimesta Vidialle hänen teoksensa In a Free State löytäjänä, mikä myös olin. Vidia oli ollut silloin ystävällinen hetken, mutta nyt vain kauhun vallassa; hän kasvissyöjä katseli lihaista aamiaispöytää eikä löytänyt oikein mitään syödäkseen.

Mikä auttoi. Otin taksin ja vein hänet Messilään. Ravintolassa hän toipui niin, että joi jopa lasin valkoviiniä (veteen sekoitettuna) ja maistoi hieman kalaakin. Metsässä häntä myös kuljetin ja nuoren miehen suurella viisaudella valistin häntä metsäsuomalaisuuden olemuksesta ja perimästä, ja myös siitä, miten esimerkiksi muurahaispesistä näki, missä pohjoinen oli.

En tiedä mitä Vidian mieleen jäi, mutta kun parin vuoden päästä näin miehen Frankfurtin kirjamessuilla, kyllä hän minut muisti:  –  Olet lihonut, Vidia sanoi heti. Myönsin. Raskas ja rankka elämä oli silloin sellaista. Levittelin käsiäni. Minä taas olin vähällä kysyä, miksi hän oli siinä autiolla käytävällä kulki yksin, kun varsinaisia juhlia vietettiin aivan muualla. Myös oma porukka oli siellä, vain minut oli jätetty Otavan ständin vartijaksi. Ja sitten ymmärsin: Naipaul oli ollut vahvana ehdokkaana Nobelin saajaksi ja saapunut siksi messuille, mutta palkinto oli mennyt muualle. Kun Vidia vihdoin Nobelin sai, tämä Sir sitä tuskin enää tarvitsi.

Muistan toisenkin hänen lauseensa, kun hän kuuli avioerostani 70-luvun alussa: – Tell me all about your divorce… Mikään kirjallinen teema ei häntä kiinnostanut puheissamme, mutta avioero otti heti tulta. Kirjailijat ovat kaikki omanlaisiaan. Ja mikseivät olisi.

Häntä ajatellen ajoin Messilään hieman fiilistelemään kuten tuo nykyajan hieno termi kuuluu, sillä aikaa oli; A. ei heti pääsisi töistä. Kävi taaskin niin, että Messilän kartanohotellin pihalla eikä koko laskettelukeskuksessakaan näkynyt ihmisen ihmistä. Otin jälleen pari kuvaa, tuijotin hetken, miten lumitykit syöksivät rinteelle lunta ja lähdin ajamaan alas mäkeä päätäni pyöritellen.

Ei ehkä ole ollut parhain talvi laskettelurinteille etelässä. Ennusteesta tiesin, että jo parin päivän päästä lauha sää sulattaisi lähes kaiken, minkä ahkerat tykit juuri nyt saisivat aikaan.

Ajoin vielä Hollolaan, katselin kirkkoa ja vanhaa kuntatupaa, ja palasin sitten takaisin. Parkkeerasin auton pihalle ja sitten itseni Mukkulan Sinuheen, koska leipomon kahvila-ravintola näytti sopuisalta. Ja iso ja hyvä se olikin. Kun näin Runebergin tortun, muistin että elettiin helmikuun viidettä päivää; siksi liput liehuivat! Myös Sibeliustalon tangoissa oli ollut liput; näin sekin arvoitus ratkesi.

Kaunishan se on tuo Suomemme lippu.

”Sandels hän Partaalas suurustaan söi”, kuuluu suomeksi Runebergin säe. Minä söin kyllä vain Runebergin tortun, jonka resepti ei kuulemma olekaan hänen vaimonsa keksimä. Onneksi se ei kuitenkaan ollut liian kuiva. Ja kun A. sitten tuli ja näin hänet jo kaukaa kaikkine kantamuksineen, sydämeni täytti auvo ja kiirehdin vastaan. Miksi tunne kuohui, sitä on oikeastaan mahdoton yksinkertaisin suomen sanoin kertoa. Hyvä, että jotain sanomista jää toiseenkin kertaan.

Kun sitten ajoimme takaisin, A. halusi kuvata suomalaista koivikkoa. Lopulta sellainenkin löytyi. Minä pysäytin auton ja otin puolestani hänestä kuvan kännykällä, kun A. kuvasi koivuja metsässä kunnon kameransa kanssa. Ja taas matka jatkui. Näin elämä etenee.

(5.2.2020)