Viikonloppu on ohi ja vasta nyt pääsen kirjoittamaan tätä. Päivät kuluvat jo nopeammin; outoa kyllä aivan samaa tahtia jolla päivän pituus lisääntyy. Kuukausi on kulunut siitä kun oli talvipäivän seisaus. Talvea ei vieläkään ole täällä etelässä näköpiirissä vaikka pian pääsemme tammikuun loppuun; lunta ja pakkasta siis.

Vettä sen sijaan riittää laaksossa. Joen tulva on suurempi kuin koskaan tähän aikaan ja kaunistahan se on, kun veden pinnalta heijastaa valoa aamuin illoin ja joskus päivisinkin, jos aurinko suvaitsee ilmestyä pilvien takaa.

Tällaisiin talviin meidän alkaa olla syytä tottua, sanovat ilmastotieteilijät. Jos viime vuonna pääsin hiihtämään kerran, en usko tänä vuonna enää sujuttelevani suksilla. Museotavaraksi muuttuu moni kapine. Kaupoissa suksien ja talviurheiluvälineiden myyntipiste ei näytä houkuttelevan ketään, vaan näyttää lähinnä surkuhupaisalta, säälin kohteelta.

Luonnolla on toki aina ollut omat oikkunsa, mutta kyllä ihminen on kyennyt muuttamaan ilmastoa suuren tulivuorenpurkauksen tai meteorin lailla. Tämä toteamus ei enää ole huuhaata, vaan totisinta totta. Voimme sentään itsekukin tehdä jotain, pieniä valintoja, joiden avulla saamme aikaan lähinnä paremman olon ja omatunnon: kasvisruoka, kierrätys, aurinkopanelit, maalämpö, malttillinen elämä, fossiilisten polttoaineiden korvaaminen, lentomatkustamisen rajoittaminen entisestä. Mutta siinä taitaa olla kaikki. Maailman väkirikkaat maat ja köyhät kansat eivät tällaisista toimista kuitenkaan piittaa, koska tahtovat samaa elitasoa kuin se, mihin täällä on päästy. Tämän luonnollisen halun muuttamiseen eivät omat keinomme riitä.

Ulkona samoilukin jää sateen tihmussa, pellot ovat täynnä upottavaa mutaa, metsän seinä sulkenut vihreän ovensa (Rasa). Tietä pitkin tien on vanki, kirjoitti Hellaakoski. No, näkymiä riittää tieltäkin. Mutta onneksi ihmiskunnalla on myös muuta tarjottavaa: varsinkin sanan ja kuvan taidetta. Sanataide ja kirjallisuus on itselleni tietenkin läheisin, mutta kun nyt kirjoitan omaa, en lue mitään suomeksi, koska pelkään tartuntaa: toisten hyvät sanat saattavaat imeytyä minuun flunssavirusten lailla. Luen kyllä edelleen, joskin vain vieraita kieliä. Niistäkin saa vaikutteita, mutta lähinnä rakenteen ja ajatusten kautta. Sellaista en koe niin pahana.

Mutta mennään nyt viimein otsikon asiaan, tuohon Arto Mellerin Aasiaan. Sunnuntaina edessämme oli parikin valintaa: ollako kotona ja ruveta maalaamaan salin seiniä vai lähteäkö Helsinkiin katsomaan mitä museoista löytyisi.

Koska A. valokuvaa ja kuvaa hyvin (tämä mielipiteeni on horjumaton) ja koska olin Ylen nettisivuilta lukenut Vivian Maierin näyttelystä, ehdotin sitä. Ja niin salin koemaalaaminen jäi (huokaus, joskin helpotuksen). Lähdimme matkaan hyvissä ajoin. Valokuvataiteen museo Kaapelissa aukenisi kello 11 ja sen pintaan kyllä pääsisimme perille.

Osoittautui että paikalle oli siunaantunut muitakin ihmisiä. Parkkipaikkaa oli ensin hankala löytää; kassalle, jota hoiti yksi nainen, riitti myös jonoa.

Mutta suomalainen on jonottajana kärsivällinen. Tuntematon pariskunta takanamme vastasi satunnaiseen puheeseeni noin vain – enää ei ollakaan tuppisuita ja penkin päässä karvat korvilla istujia (Haavikko) – ja kertoi heidän tulleen paikalle Areenasta näkemänsä dokumentin innostamana. Minua taas oli innostanut Ylen saitti.

Kiitimme dokumenttivihjeestä. Aina on hyvä, kun tieto jostain kelvollisesta leviää. Suullinen internet on nopea sekin. Ja osin jopa oikeampi, tuntuu.

Jos Tallinnassa on upea Fotografiska, on Valokuvataiteen museo ns. vaatimaton. Mikä estäisi sitä hieman laajentamasta, hieman siistiytymästä. Yhteen huoneeseen voisi vaikka perustaa pienen kahvinurkkauksen pelkän automaatin avulla. Ja museolle voisi myös antaa oman iskevän nimen. Kyllä siitäkin heti aivan toisenlaista kipinää syntyisi? Toki tällainen näyttely tekee tunnetuksi myös itse paikkaa, mutta muutakin kait voisi yrittää.

Vivian Maierista oli seinällä ensin pitkä hyvä selostus ja luimme sen. Osoittautui, että hän oli nainen, joka monella tavalla oli kätkenyt itsensä.

Vuonna 1926 New Yorkissa syntynyt Vivian oli ranskalaisen äidin ja itävaltalaisen isän toinen lapsi, mutta veljestä ei ole juurikaan tietoa. Myös isä on lähinnä loistanut poissaolollaan. Monessa maassa Vivian oli elänyt ja monin tavoin hän sitten piiloutui muilta, kun palasi Amerikkaan ja ryhtyi lastenhoitajaksi. Se, huonopalkkainen työ, antoi hänelle kuitenkin ilmeisesti sen vapauden josta hän ainoana elämässään tuntuu pitäneen: kaikkialle hän saattoi kuljeskella kameran kanssa ja ottaa juuri sellaisia kuvia joita halusi. Ketään hänen ei tarvinnut miellyttää. Erinomainen lähtökohta jokaiselle taiteilijalle.

Kyllä hän kuvasikin. Pelkästään mustavalkoisia negatiiveja oli yli 150 000 kappaletta muusta puhumatta. Ne kaikki löysi sattumalta nuori John Maloof, jolle Vivianin elämäntyön esittelystä tuli nopeasti elämäntehtävä.

Vivian kuvasi kaikkea, lapsia ja kohtaamiaan ihmisiä. Hänellä oli kaulassaan Rolleiflex, peilikamera, jolla saattoi ikään kuin huomaamatta näpäistä kuvan samalla kun puhui kuvattavan kanssa tai katsoi tätä. Kuvakulma oli siten alhaalta ylös. Hän oli kaikessa eräänlainen salakuvaaja (Olen vakoilija, hän sanoi kerran) joka ei halunnut näyttää kuvaamista kohteilleen, paitsi kun oli lasten kanssa, joita hoiti ja jotka tottuivat häneen ja kameraan. Lapsia hän rakasti, sanotaan, joskin myöhemmin Areenasta katsomamme dokumentin aikuistuneet lapset kertoivat muutakin. Vivianilla oli myös pimeä, lähes lapsia vihaava  puolensa kurituksineen ja pakkosyöttämisineen.

Itsensä tämä naishahmo kaikin tavoin kätki. Sukuunsa hän ei pitänyt yhteyttä. Nimensä hän kirjoitti monella eri tavalla. Jälkiä hän varoi jättämästä. Sukupuolensakin hän näyttää piilottaneen miehekkään asunsa alle. Ehkä hän oli muunsukupuolinen Jeanne d´Arcin lailla; ehkä hänelle oli tapahtunut lapsuudessa jotain, josta ei ollut mahdollista toipua tuolloin. Epäilen hyväksikäyttöä, joskaan siitä ei puhuta. Mutta se yhtä kaikki selittäisi edes hieman tätä arvoitusta. Sillä arvoitus hän oli ja yhä on.

Ollakseen itseoppinut amatööri hän oli ja on itse asiassa täysverinen valokuvaaja valon ja varjojen käyttöä ja kuvakulmia myöten. Valokuva on parhaimmillaan aitoa taidetta ja varsinkin vanha mustavalkoinen kuva miellyttää itseäni. Vivianin valokuvat tuovat mieleen jopa Cartier-Bressonin. Silti Vivian (väliin toisissa työpaikoissa Miss Maier) ei elinaikaan esitellyt niitä kenellekään koskaan. Ja siksi kaikki kuvat olisivat varmaankin joutuneet kaatopaikalle, koska ne oli lopulta varastoitu ja varaston vuokria hän ei ollut maksanut. Ne pelasti täydellinen sattuma: yksi laatikollinen niitä päätyi huutokaupassa nuoren John Maloofin haltuun. Hän tarvitsi vanhoja kuvia Chigagosta historian tutkielmaansa varten.

Historian tutkielmaan niistä ei ollut, mutta elämäntehtävä Maierista tuli, joka 2009 kuoli; häntä itseään Maloof ei siis ehtinyt tavata. Mutta nuori mies päätti tavata Vivianin muuten, etsiä kaiken mikä tältä oli jäänyt jäljelle. Ja tauhkaa riitti, ei pelkästään valokuvia.

Tämän kaiken opimme A:n kanssa myöhemmin sunnuntai-iltana kun katsoimme Areenan erittäin hyvin tehtyä dokumenttia. Myös Maloof näyttäytyi siinä lähes Vivianin kaltaisena ihmisenä, tutkijana jota ajoi tarkkuus ja lähes pakkomielle saada tietää kaikki kohteestaan.

Miten hienoa voi olla tutkijan työ kun hänellä on halu todella penkoa ja selvittää kohdettaan! Saatan joltain osaltani hieman samastua häneen tai ainakin ymmärtää mitä löytämisen ja tutkimisen intohimo merkitsee. Juuri John Maloofin ansio on, että Vivian Maier on tullut tietoisuuteemme ja alkanut kuvillaan murtaa sitä kaanonia, joka osaavista valokuvaajista on maailmanlaajuisesti olemassa. Ulkopuolisen, ikään kuin amatöörin on alkuun mahdoton saavuttaa taidemaailman valtaapitävien suosiota (van Gogh ym. ym. ym.).

Paitsi Maloofia Vivian Maieria auttaa myös yleisö. Me kaikki. Ja häntä auttaa naiseen edelleen kätkeytyvä arvoitus, mysteeri, joka tuskin koskaan ratkeaa. Oman arvaukseni mainitsin jo, tai sitten syynä on isäkuvan lähes täydellinen puuttuminen ja silti tämän edes hetkittäinen läsnäolo, mikä on voinut saada aikaan osittaisen samastumisen? En ole psykiatri, en tiedä, ihmetellä voin.

Maierin omakuvia voi ihmetellä nyt jokainen, joka tutustuu museon näyttelyyn ja katsoo tämän lähes täysin ilmeettömän, isokokoisen ja sotilaan lailla kävelevän miesnaishahmon omakuvia. Usein ne ovat varjoja, heijastuksia vaikka pölykapseleista, ja sitten joskus peilien ja ikkunoiden kautta otettuja. Vivian, Vivian! Kuka oletkin, Marcel Proustin Albertine tai itse asiassa Albert, sillä ei lopultakaan ole väliä. Meitä on joka lähtöön eikä valistunut nykyaika enää torju ketään. Ainakin minä sain A:n kanssa yhden sunnuntain aikana todella paljon uusia kokemuksia, ajatuksia ja uutta elämää. Hyvä, että Vivian löytyi. Kuinkahan monta Maieria maailma kadottaa eri taiteenalojen kentiltä, siitä taas emme koskaan tule tietämään mitään.

(21.1.2020)