Vuonna 1965 julkaisin kaksi esikoisromaania, joista ensimmäinen sai otsikon nimen. Se oli loppusäe Henri Michaux´n runosta Plume voyage – Plume matkustaa. Suomennos, muistaakseni Pentti Holapan ja Olli-Matti Ronimuksen kuului jotenkin näin: ”Mutta voi, Plume on matkalla, hän on matkalla kaiken aikaa.”

Tuomas Anhava muuttui lopun yksikön monikoksi ja niin kirja oli valmis nimeä myöten. Ehdin vielä kevättalvella -65 kirjoittaa Tilkan sotilassairaalassa toisen romaanin Kylliksi! tai Liikaa (Anhavan suomentama William Blaken aforismi) ja niin molemmat ilmestyivät alkusyksystä Otavan toimesta. Samana syksynä pääsin Suomen Kirjailijaliiton jäseneksi ja olen siihen liittoon siitämisin (Anhavan sana sekin) kuulunut. Se riittääkin minulle hyvin HVS:n eli Helsingin Verkkopalloseuran jäsenyyden lisäksi.

Alunperin meidän piti A:n kanssa lähteä pitemmälle reissulle loppiaisena, mutta A:n työesteiden takia matka lyheni viikonlopun mittaiseksi. Tallinna, mikäs siinä. Pian olimme laivassa ja katselimme sivuikkunasta merta jolla myöhemmin ulapalla oli edelleen hieman myrskynjälkeisiä maininkeja. Mutta sujuvaa oli meno. Siin Tallinn! kuten entivanhaan radiossa todettiin.

Matkan aikana muistelin myös purjehdusta joka keväällä 1987 Antti Tuurin purjeveneellä eli Haukalla tehtiin. Olimme saaneet kaikki luvat purjehtia Neuvostoliiton rajojen sisäpuolelle, mutta rajavartiostolle ei Eestin Kirjailijaliitto ollut muistanut ilmoittaa mitään. Niinpä meitä pidättämään lähetettiin tykkivene, jossa syöksypukuisia matruuseja valmiina valtaamaan paattimme. Osasin onneksi venäjää ja kun aikani olin huudellut tykkiveneen komentajalle, siellä lopulta uskottiin että olimme kirjailijadelegaatio, jolla oli kaikki asianmukaiset luvat. Haukka pääsi kuin pääsikin ankkuriin Tallinnan Olympiasatamaan ja delegaatio maihin.

Meillä ei nyt ollut A:n kanssa vaikeuksien näköisiäkään. Veimme laukut hotellin säilöön, koska huoneeseen pääsisi joka tapauksessa myöhemmin ja lähdimme saman tien kohti Telliskiveä ja Fotografiskaa. Taksin kanssa sain sovituksi matkan hinnan (20 euroa) ja se myös piti kutinsa. Aina ei käy aivan näin, hinta voi olla moninkertainen manipuloidun taksamittarin mukaan. Kuski jopa neuvoi meitä palaamaan jalkaisin. Hänellä saattoi olla kokemusta kanssakuskien harkintahinnoista.

Fotografiskasta on tullut lyhyessä ajassa todella suosittu, jonoa riitti kassoille. Näyttelyn luonteesta ei meillä ollut etukäteen mitään aavistusta, joten tupsahdimme valmistautumattomina keskelle James Nachtwayn Memoria-näyttelyä. Sen valokuvat olivat peräisin vuosikymmenten ajalta ja näyttivät sodan kauhuja ja ihmisen pahuutta.

Ihmiskunta ei ole kovinkaan ihmismäinen, kun näitä kuvia katselee. Ikävä kyllä ne ovat kauhistuttavan tosia. Silvottuja ihmisiä, ruumiita, pakolaisia, lapsia joilla ei ole ruokaa, ihmisiä, joilla ei ole toivoa. Shokkihoitoa, josta on vaikea heti toipua.

Tässä yksi, mutta ei suinkaan pahimmasta vaan lievimmästä päästä.

Tässä toinen.

Ja sitten kolmas.

Nämä kuvat ovat niitä, joita itse yhä voin edes jotenkin katsella. Vähimmin järkyttäviä siis. Vaikuttavuus säilyy ja viesti myös. Mutta minun on näköjään helpompi ottaa vastaan kaikkea piilomerkitysten kautta.

Ylemmästä kerroksesta löytyi kaksikin näyttelyä. Ensin Mandy Barkerin Sea of artifacts. Hän oli kuvannut meren muoviroskia ja saanut niistä kauniin näköisiä taideteoksia. Mutta kuvien sisin sanoma oli lähes yhtä puistattava kuin Nachtwayn. Mikromuovia on jo kaikkialla ja jopa hengitysilmassa (varsinkin Lontoossa), kuten äsken saimme lukea. Eikä muovi noin vain haihdu ja maadu kuten orgaanisempi jäte. Olemme siis pahassa pulassa senkin kanssa.

Hauras kuva Barkerin näyttelystä.

Mutta tässä aivan toinen. Muoviroskien pyörre, kaukaa sekin kuin koru, mutta läheltä puistattava.

Kolmas näyttely tuntui sitten täysin vieraalta kun sitä vertasi edellisiin. Se oli Vincent Petersin Light within, mutta vaikka mukana oli paljon ns. kauneutta eli puolialastomia nuorten naisten vartaloita, ei sitä sisäistä valoa johon otsikko viittasi juurikaan näkynyt. Pari kuvaa sentään suostuin vastaanottamaan.

Tässä yksi, joka edes hieman kosketti.

Ja sitten toinen eli kuva itsestään John Malkovitchista.

Kävely raittiissa ulkoilmassa sai onneksi mielen tasaantumaan varsinkin Nachtwayn kuvista. Pistäydyimme rautatieaseman viereisellä sisätorilla ja söimme lopulta hyvät ja halvat ruuat yläkerran bistrossa. Patikoimme leppoisasti ja sain taas kuvata A:n takaapäin. Ja sitten hotelliin, ilmoittautumaan ja purkamaan laukkuja. Pieni lepo ja heti taas kulkemaan toreille ja turuille. Turku, tuo Suomen vanha pääkaupunki, on sekin saanut nimensä toristaan. Kieli vain muuntuu matkalla, joskus hieman, joskus enemmänkin.

Vanha kaupunki on kaunis ja pieni kuten aina ja täppösen täynnä muita turisteja (kuten aina). Miten lienee, mutta paikallisena asukkaana en heidän (meidän) joukossaan viihtyisi. Joululaulut kaikuivat yhä, vaikka elettiin jo loppiaisaattoa (Shakespeare). Kuusia, kransseja, helyjä, koristeita, hehkuviiniä. Jotenkin tuntui, että niiden aika oli jo ohi. Vaan sama se sille, kuten tuo kaunis sanonta kuuluu.

Rauhallinen ilta, rauhallinen kuulas ja muistiin jäävä yö. Alkoi sataa lunta, kaupungin katot muuttuivat valkoisiksi. Hyvä oli olla. Ja miksipä ei. Olihan A. vierellä.

Aamulla lumen kauneus alkoi sulaa ja kadota. Mutta seesteinen mieliala ei.

Viru-keskuksen kirjakauppa antoi vielä lisää buustia, kuten fingliskaksi sanotaan. Rahva Raamat – Rahvaan raamattu eli Kansankirja kaiketi suomeksi, oli mainio uusi tuttavuus minulle. Se liittyy siihen lähes jo hävinneeseen hyvien kirjakauppojen joukkoon, josta minunlaiseni inehmo ilahtuu. Niin kuin kadonneeseen kotiin olisi unessa tullut.

Mukava oli kävellä, lampsia, katsella, ihmetellä, käydä jopa vaatekaupassa. A:n kanssa kaikki sujuu. Oudointa ehkä oli se, etten enää halua ostaa miltään matkalta juuri mitään. Tavara on tauhkaa, kaikkea tavaraa on jo kyllin. Niinpä haluan näköjään saada sitä jo ennemminkin pois ja muille kuin itselleni lisää. Jotain hyötyä ikääntymisestä taitaa yhtä kaikki olla?

Myös paluumatka sujui hyvin, laiva oli vain osittain täynnä, tilaa löytyi. Sää oli jo harmaa, meri sumuinen ja sumu tiivistyi kaiken aikaa samalla kun ilta alkoi. Pääsimme silti mutkattomasti parkkipaikalle ja autolle ja kohta ajoin kotiin puolityhjiä teitä myöten.

Vielä hetki piti valvoa, kunnes koitti luvallisempi aika lepoon. Ja niin ”uni voitti uupuneen pupun” (itse asiassa meidät molemmat) kuten muinaisessa lastenkirjassa niin laittamattomasti sanottiin. Ja sitten eli nyt on taas aamu. Ulkona edelleen sumua, mutta mielessä yhä Tallinnan vanhan kaupungin kukkatorin kauneus. Kevät tulee, tulee se. Ja tulkoon! Kylläpä sitä jo odotan.

(7.1.2020)