Pian vuosi vaihtuu ja edessä on 2020, numeraalisesti kaunis luku. Voimmeko siis odottaa siltä hyvää? Joulu oli ja meni jo eikä se ollut paha joulu. Ensimmäinen joulu A:n kanssa ja sen vietimme keskenämme. Talo lienee meille sopivan väljä kun mikään ei ahdista, ainakaan minua, ja silti sopivan pieni, että läheisyyttäkin saattoi kokea. Monenlainen onnentunne läikähteli rinnassa ja aika kului milloin maltillisesti, milloin ajan pyörillä kiitäen. Mitään hiilijalanjälkeä siitä ei kuitenkaan syntynyt.

Tänään on Hannun nimipäivä. Onnea minulle! Hannu on diminutiivi Johanneksesta. Olen siis evankelistan sukua, voisin ylpeästi todeta. Johanneksen evankeliumi onkin selvimmin kirjailijan tekemä ja usein aika hallusinatorista käsialaa. Sellainen ei oikein minulta luonnistu. Toinen nimeni taas on Eljas, profeetta Eliaksen mukaan. Kaksi esikuvaa jotka ovat saavuttamattomia, mutta ovat kuitenkin ikään kuin esikuvina olemassa.

Äsken kuvasin talomme kaukaa. Pieni keltainen talo, jota hieman näkyy kallion päällä puitten takaa. Ja kun kuvan otin, A. istui sisällä etätöitä taas kerran tehden.

Joulupöytä oli katettu maltilla ja sanoisiko viisaudella, koska esillepano oli minimalistinen. Ruokia siis sen verran, ettei jätettä syntynyt.

Kun siskoni saapui, oli pienenä poikkeamana palanen lohta muuten kasvispitoiseen valioomme, joskin siskoni (89 v.) olisi kyllä kiinnostuksesta syönyt vaikka vegaanista kinkkua. Hänen kävelynsä voi jo olla horjuvaa, mutta pää toimii ja sutkauksia satelee. Pikkuveli saa useimmiten kuulla kunniansa, mutta myös A:n kanssa letkeä sananvaihto sujuu.

Säät ovat sitä mitä Euroopassa ennen: sadetta, sumua, mutaa ja liejua ja sitten taas pieni pakkasyö ja kuuraa sen jäljiltä hetken. Miten monta ilmanalaa muutamassa päivässä. Ja miten monta kuvaa kaikesta yhä saa.

Säät eivät meitä heilauta. Olen nyttemmin ajatellut, että ihmisen elämässä on vain pari todella tärkeää asiaa. Ensinnä se, että ruokaa ja juomaa riittää ja toisekseen että on katto pään päällä: oma tupa, oma lupa. Meillä pohjoisen onnekkailla asukeilla näin on ollut jo muutaman vuosikymmenen ajan; ja jopa ojaan suistuneita on autettu ja yhä autetaan.

Muu elämä on sitten kiinnostuskysymys ja usein mielialasta riippuvainen.

Eikö se näin ole? Masentunut näkee mustaa sielläkin missä on puoleksi valoisaa. Optimistin pelastaa pimeän päivän vähäinenkin kajo.

Mikä on elämän tarkoitus. Ihmisen pitää osata kehittyä ja edetä. Paikoilleen emme voi jäädä. Tulevaisuus on niiden, jotka eivät vielä ole edes syntyneet. Jos emme enää me, ehkä juuri he voivat ratkaista ne pulmat, joita joka päivä eteemme annetaan ja kannetaan.

Palaan maisemaan, joka täällä minua lohduttaa ja näkyy tekevän samaa A:llekin.

Tässä pari hänen kuvaansa. Ensin himmeää kauneutta rannaltamme.

Sitten haipuvien heinien mykkää elämää.

A. on A. – Niinpä on, tuo elämäni onni. Äskettäin kun hän oli lähes nukahtanut rinnalleni, sanoin hiljaa, että hän on syvin minun uskonnoistani, lähinnä Jumalaa, minun jumalani. Ja silloin tuo Jumala avasi hieman silmiään ja vastasi siihen unenpöpperössään tavalla, jonka vielä kauan tulen muistamaan: – Öööö.

Ole siinä sitten nauramatta. Onneksi ei naurun pidättely onnistu kummaltakaan. Jos tämä ei ole ihmiselämää, niin mikä sitten. Elämän pieniä ja parhaita hetkiä, joita sokea sattuma suopeasti varistaa ympärilleen kuin navetantakainen palsami siemeniään.

Edessä on pian uusi vuosi, vuoden käännähdys toiseen asentoon. Mitä siltä odottaa? Tätä samaa kuin on ollut, toivon. En tee lupauksia, koska kaikki lupaukset on jo tehty tänä vuonna, mutta uskon että myös ensi vuodesta selvitään.

Yksi ihminen ei voi toisen puolesta päättää, mutta kaksi voi aina sopia ja keskustella, ratkaista yhteisiä pulmia niin, että tulos tyydyttää kumpaakin. Ja sitten ei muuta kuin taas kerran pastilli suuhun ja baanalle.

Eteenpäin siis, aina vain eteenpäin, kohti siintäviä korkeuksia, kuten ennen vanhaan niin korkealentoisesti kehoitettiin. Pian meillä taas on kevät, ihana toukokuu, jolloin päivä yhä vain pitenee. Sinne tekee jo mieli.

(27.12.2019)