Sunnuntaina suuntasimme auton kohti Saloa, joka on itse asiassa lähempänä meitä kuin Helsinki. Salolla on mennyt maineensa Nokian ihmeen lähteenä ja nyttemmin myös Sauli Niinistön kaupunkina. Niinistönkatu löytyykin kaupungista; kyltti osui sattumalta poisajaessa kaupungin laidalta silmiin. Onko katu nimetty istuvan presidentin kunniaksi vaiko vanhaa perua, sitä en tiedä. Kumpikin sopii.

Ensin kuitenkin kävimme Design Hillissä Halikossa, jossa Samuli Kustaa Berg (Samuel Gustaf Bergh) maamme ensimmäinen suomenkielinen taiderunoilija eli viimeiset vuotensa sokeana, silti kotiopettajana toimien. Nyt emme hengen runoudesta puhuneet (Sirkka, Oma maa), vaan A:n opastuksella katsastimme Marimekon vähän maallisemman myymälän ja ennen kaikkea nautimme kahvilan antimista, annosten kauniista esillepanosta.

Alakerrasta löytyi myös lähituottajien myyntipöytiä. Ellun kanat ja munat pysähdytti minut. Kirsi Piha! Niinpä ostin iloisten kanojen munia kymmenen kappaletta, mikä ei tehnyt matkakassaan samanlaista lovea kuin Marimekon vaate. Kerrankin pääsimme vähällä.

Salon taidemuseossa oli esillä laaja Alexander Reichsteinin näyttely. Venäläissyntyinen taiteilija on asunut Suomessa vuodesta 1990, kohta 30 vuotta siis. Erityisesti hän on kiinnostunut taiteesta joka suuntautuu lapsille; lastenkirjojen kuvittajanakin hän on toiminut ja hyvin onkin.

Nyt esille olivat veistokset ja installaatiot, jotka sopivat niin lapsille kuin aikuisillekin. Ainakin me pidimme niistä paljon. Jo alku oli lupaava. Veturitalli johon taidemuseo on asettautunut, jakautuu neljään isoon osastoon, joissa vetureita mitä ilmeisimmin on säilytetty. Ensimmäisessä olivat nyt sineä hohtavat ja häilyvät metalilangasta rakennetut hahmot.

Kummat vieraat, jotka olivat todella kummoisia.

Vaikutelma oli lumoava. Menneisyys herää eloon näiden hahmojen kautta.  Kadonneitten ihmisten sielut ovat edelleen meissä ja mennyt on aina lähellä, kun vain alamme katsoa taaksepäin. Historia on oman ymmärryksemme tajuamiseksi todella tärkeää, vaikka harva sitä nuorena käsittää. Prinsessat ja ritaritkin löytyvät nykyajastakin yhä, mutta vain toisissa hahmoissa. Noin sanotuilla kuninkaallisilla a la Ruotsi tai Englanti kun on enää lähinnä viihdearvo. (The Crown-sarjaa on tullut katsotuksi, se on tehty kunniahimoisesti tavalla, jota arvostaa.)

Meidänkin perheessämme menneisyyden hyveitä voi kokea. Siksi pidin varsinkin tästä työstä, jossa Prinsessaa kohteliaasti mutta rakkaudella palvotaan.

Mutatis mutandis, muutettavat muuttuneina, oli seuraavan osaston nimi. Veistoksia, jotka olivat niin keveitä että ne sai itse järjestää uusiksi hahmoiksi. Siihen emme sentään ryhtyneet. Hauskoja hahmoja löytyi täältäkin. Minun silmiini osui kuitenkin pelkkä veistoksen heijastus seinältä. Siitä pidin sittenkin eniten.

Osasto Poistetut keskittyi kirjoihin, joita kukaan ei enää ollut halunnut. Vanha kirja on rakkauteni kohde edelleen ja olisin kulkenut synkin askelin kirjoista tehdyssä labyrintissä, ellen olisi lukenut, että kun näyttely päättyy, kuka tahansa saa kirjoista etsiä ja ottaa mieleisensä. Kirjat eivät siis vielä joutuisi makuloitavaksi vaan päätyisivät ehkä kiertoon. Kun olen itse samalla tavalla antanut pois satoja kirjoja vain siksi että taloomme on meidänkin mahduttava, juuri kierrättäminen tuntuu hyvältä. Kirjoilla ei ehkä ole monillekaan nuoremmille enää arvoa, mutta jos sähkö katoaisi maailmasta, juuri niissä olisi jäljellä ainoa säilynyt ja myös edelleen säilyvä tieto meistä ja menneisyydestämme.

Hyvä olisi muistaa tämä ja säilyttää myös paperiset arkistot edelleen. Mikään ei maailmassamme ole niin varmaa kuin epävarma.

Arkipelago ja Kaksitoista kuukautta eivät enää herättäneet minussa samanlaista tunnevyöryä kuin aiemmat osastot. Mutta kiinnostavaa oli toki se, että lapset olivat osallistuneet vuoden kiertoa kuvaavaan näyttelyyn. Nimiä oli kirjoitettu kalentereihin, joulupuu koristettu omin lappusin. Ehkä joku saa siitä kipinän edetä kauemmas yhä uusiin ja itse löytämiinsä ulottuvuuksiin, joita tulevaisuus kuitenkin aina tarjoaa.

Takaisin ajoimme rauhassa vain Muurlassa poiketen. Mitään turhaa tavaraa ei sieltäkään jäänyt käteen, kuppi kahvia vain. Ja sitten tultiin taas kotiin. Hima hima, fast de e roisigt, huudahteli usein nyt jo edesmennyt ystäväni Bo Carpelan. Mutta kovin roisi ei tämä himamme ehkä enää ole. Kotiinpaluu tuntui hyvältä ja aina vain kotoisammalta se tuntunee tulevaisuudessa, koska vanha talo tarjoaa alati uutta tekemistä. Kun kunnostamiseen ryhtyy, ei mikään pysy ennallaan. Ja kuitenkin pysyy. Ihmisten maailma on edelleen samojen peruskivien varassa. Yksi niistä kivistä on rakkaus toiseen ihmiseen. Se tarkoittaa myös hyvien ja vähemmän hyvien asioiden jakamista ja niiden antamaa yhteisyyttä, jota ilman ainakaan minä en enää mitenkään halua elää.

(18.12.2019)