Päivät pimenevät yhä vain. Pakko on saada edes vähän valoa jostain, ja pääasiassa se tulee sähköstä. Mutta myös omia ajatuksia on syytä valaista.

Siihen jos mihin auttaa taide, musiikki, kirjallisuus ja maalaustaide.

Sunnuntaina oli maalaustaiteen vuoro. Schjerfbeck on jo pitkään ollut yksi niistä taiteilijoista, jotka ovat vain nousseet omalla ranking-listallani. Muita ovat esimerkiksi Henri Matisse, Kain Tapper ja Vilhelm Hammershøi, vain joitakin mainitakseni. Mutta suomalaisista maalareista harva ylittää Schjerfbeckin. Mahtaako kukaan. Minun mielestäni ei.

Oli ennustettavissa, että Ateneumissa on avajaispäivän jälkeen heti tungosta, mutta oven ulkopuolelle ei jono sentään ulottunut. Vielä.

Takin sai pitää päällä, ehkä siksi että kaikki lokerot olivat varattuja ja säilytykseen oli jono. Koska kannan omaisuuteni pusakan taskuissa (Omnia mea mecum porto) olin siitä vain iloinen eikä muillakaan ollut mitään sitä vastaan. Niine hyvinemme minä, A. sekä lapsenlapseni Sade aloimme kierrellä niitä huoneita, joihin näyttely oli koottu.

Näyttelyssä oli juuri sellaisia töitä kuin osasi odottaa ja sitten muutama, joita en koskaan ennen ollut sittenkään nähnyt. Omena-asetelmaa olen katsellut vuosikymmenet Ateneumissa, mutta mitään se ei ole menettänyt tuoreudestaan.

Ovi, muistaakseni Bretagnessa maalattu, on edelleen yhtä salaperäinen kuin ennenkin. Mitä valoa tihkuu sen takaa, mikä maailma meitä siellä odottaa. Onko ovi elämän ja kuoleman raja, vai maan päälle jääneen vangin toive vapaudesta?

Omakuvia olen myös kauan jo katsellut. Yksi niistäkin (1913 – 1926) oli silti minulle uusi.

Kun taas tutuksi tullut lyijykynäpiirros jonka Schjerfbeck teki ollessaan jo Ruotsin Saltsjöbadenissa hoidossa 1945, tekee edelleen vaikutuksen. Hieman sen jälkeen hän myös kuoli. Toki kuolema (1946) on mukana muissakin viimeisissä omakuvissa.

Miksi Schjerfbeck. Tätä olen pitkään miettinyt. Ensinnäkin suvereeni viiva, tunnistettava käsiala ja nimikirjoitus, tyyli, jota haluaisin nimittää puhtaaksi ja hartauden täyttämäksi. Ehkä myös sana vilpittömyys kuvaa häntä, täysin omaa tapaa pelkistää, vangita oleellisin.

Askeettista hetkittäin, kyllä. Mutta se sopii jopa muotokuviin. Ja yhä aina minua liikuttavat naishahmot, jotka ajan tapojen mukaisesti kutovat, virkkaavat tai lukevat. Pääsevät siten omiin maailmoihinsa, jonne eivät muita laske. Katsojan ehkä vain.

Minä kuvaan, A. kuvaa, Sade katsoo. Kuvaan heitäkin ja varsinkin Sadea, jota en ollut pitkään aikaan tavannut. Viisitoistavuotias on jo iso ihminen, enemmän aikuinen kuin lapsi. Miten hyvältä se tuntuu.

Kierroksen jälkeen sukelsimme sateesta kostealle kadulle ja suuntasimme Fafa´s -ravintolaan syömään vegaanista ruokaa. Paikka oli hauska, tarjoilija-kokit puhuivat vain englantia, mistä ovat tulleetkin, mutta kaikesta selvisimme kunnialla. Ja sitten kotiin. Niin kului hyvä päivä, yksi niistä, jotka tekevät elämästä merkittävän.

Kotona jatkoin kuvaamista seuraavina päivinä. Maisemat, niin tutut, ovat silti joka hetki erilaisia.

Ensin laaksomme auringon vasta noustessa ja tulvan jo peittäessä osaa siitä.

Sitten sama maisema hieman myöhemmin.

Kunnes näen laakson ja alkavan tulvan keskipäivällä.

Ja sitten lopuksi ihailen sitä illalla.

Miten luonto jaksaakin alati yllättää. Se on kuin Schjerfbeckin taulu. Aina uusi, ihmetystä ja heltymystäkin herättävä riippuen siitä missä ja milloin ja jopa kenen tai keiden seurassa maisemaa tai taulua katsot.

(20.11.2019)