Joskus ammoin, taisi olla jo nuorena, opin, että matkailussa vaikein on neljäs päivä. Se on syytä ottaa levon kannalta.

En tiedä mistä tämä uskomus on peräisin enkä sitä, mistä sen olen kuullut; en ainakaan kotoani, koska äiti ei koskaan matkannut minnekään ja siskoni oli yhden ainoan kerran ulkomailla eli Ruotsissa heti sota-ajan jälkeen, hän teki töitä mansikkapellolla. Mutta lauantai oli neljäs päivä ja välipäiväksi sen teki jo aamulla kello puoli viiden maissa sattunut piskuinen tapahtuma. Naapurihuoneiston oli vuokrannut yhdeksi yöksi joukko kroatialaisia nuoria miehiä, jotka saapuivat klubilta ja jatkoivat huutamista ja örveltämistä tunnin ennen kuin sammuivat. Nuku siinä sitten puhtaan kaulasi kanssa.

Kun A. aamulla valitti siitä respan tytölle, joka saapui töihin kahdeksalta kuten aina, hän sanoi meille myöhemmin syyksi nuorten miesten sikailuun: ”He olivat humalassa.” Totta, mutta en koskaan ennen ole ymmärtänyt, että perseet olalle heittäneet olisivat siksi kaikesta vastuusta vapaita. Splitissä opin nyt senkin.

Pikku juttu, joka kuitenkin sai meidät uudelleen miettimään päivän ohjelmaa. Hetken yritimme torkkua ja hetkeksi se onnistui. Sitten tein aamiaisen käytyäni kaupassa. Siellä paistettiin juuri croissanteja joita joutui hieman odottamaan, mutta kyllä kannatti. Aivan tuore tulikuuma kroissu ei ole pahimmasta päästä aamun eväitä.

Niin päivä lähti käyntiin ja sai meidät suuntaamaan kulkumme viimein rannalle. Nyt olisi se rantapäivä, jota A. oli toivonut. – Biitsille! Ja siellä oltiin.

Hetken viivähdimme, mutta sitten palasimme takaisin. Vesi oli edelleen kylmää. Itse en ole koskaan halunnut maata rannalla, aurinkoa saan kun kävelen ja kasvoni olivatkin jo muuttuneet punaisiksi. Niitä varten oli hankittu aurinkorasvaa, joka olikin värjättyä. Se huomattiin kunnolla vasta, kun A. oli sitä sivelemässä minun kasvoilleni. Hän purskahti nauruun. – No? kysyin. – Miltä minä näytän? A. yritti pysyä vakavana, muttei se onnistunut: – Jävla idiot, siinä sanat jotka hän viimein naurulta sai suustaan.

Päivä oli aivan pilvetön, aurinko paahtoi kuumana. Kuinka tästä eteenpäin? Ajan myötä kasvoi nälkäkin. Päätimme syödä jotain pientä ja kuljimme läheisen pursiseuran ravintolaan. Se oli tavallinen baari, mutta osoittautui, että sen ruoka oli paitsi parasta, myös lähes halvinta. Tryffelignocchit olivat erinomaisia. Meitä palveli nuori vakava mies, joka puhui hitaasti ja tiesi mitä sanoi. Örveltävän poikaporukan jälkeen hän toi taas esiin Kroatian kansan hyviä puolia. Joka ainoassa maassa on ihmisiä jokaiseen lähtöön, niin huonoja mutta myös todella hyviä. Se lienee syytä aina muistaa.

Päivän paahde lisääntyi. Päätimme lähteä keskustaan, vanhaan kaupunkiin ja keisari Diocletianuksen (230 – 313) palatsin raunioiden liepeille. Siellä kuhisi aina elämä, turistielämä siis. Mutta kapeilla kujilla olisi myös varjoisaa. Ja ennen kaikkea näkymiä, jotka kyllä muistaisi. Jotkut palatsin kohdat ja pylväät olivat pysyneet pystyssä lähes kaksi vuosituhatta.

Tässä yksi kuva vanhasta kaupungista.

Tässä toinen palatsin uumenista.

Ja sitten kolmas, arvatenkin jonkinlaisesta atriumista.

Erityisen mieltynyt olin palatsin vanhaan kiveykseen. – Kuvaa jalkoja siinä, A. kehoitti. Pidin ajatusta hyvänä ja otinkin kuvan meidän jaloistamme. Se ei tietenkään ollut ollut hänen tarkoituksensa, mutta olin kuvasta iloinen. Symboli mikä symboli.

Näin ikkunassa patsaan, joka muistutti A:ta. Patsas piteli päätään käsiensä välissä. Kuvasin senkin ja sain vahingossa lasin heijastumaan tallentumaan itseni. Taas kerran. Kohtalo vai sattuma? Kumpi vain, mutta symbolina myöskin merkitsevä. Ainakin itselleni.

Hauska yllätys oli löytää tuttu hahmo yhden porticon seinustalta. Mainos jossa oli elokuvia laidasta laitaan, tyyliin uutuus Joker, mutta pääosassa kuvana mainio Monsieur Hulot (Yloo…) tuo minun mieleiseni antisankari, joka silti pärjää hyvine käytöksineen ja piippuineen ja saa maailman näyttämään paremmalta paikalta elää. Samalla M. Hulot lempeästi kritisoi niin moderneja rakennuksia (Playtime) kuin autoilun varjopuolia (Traffic). Ja entäpä Les Vacances de Monsieur Hulot, joka tuo mieleeni tämänkin matkamme, tai Mon Oncle (Enoni on toista maata). Tatille ei elämässä käynyt hyvin; hän teki konkurssin Playtimen takia, mutta kuoltuaankin hän elää. Taas kerran yksi näistä ´katoamattomista´ joilla maine kuoleman jälkeen vain kasvaa. Onneksi se on taiteessa edes niin mahdollista.

Koska aikaa oli kulunut, alkoi piskuinen nälkä taas vaivata. Yritimme syödä isossa vegepaikassa, mutta tarjoilijoilla oli muuta tehtävää. Laskimme siksi ruokalistat lopulta pöydälle ja menimme basaarista löytyvään maailman pienimpään Vege-ravintolaan, samaan jossa olimme jo kerran olleet. Ja kas, ruoka tehtiin taas silmiemme edessä, se oli hyvää ja atmosfääri yhtä mukava kuin ennenkin. Eikä turisti saa ruokaa halvemmalla juuri mistään täällä. Kaksi valtaisaa laadukasta annosta juomineen alta kahdellakymmenellä eurolla. HVALA, kuten kroatian kielellä kiitetään.

Piirsin taas herra Huun, jo vähän lihoneemman kuin edellisellä kerralla ja sekin löysi paikkansa seinältä. Huun kädessä olevassa lipussa oli nyt sydän. Mutta samalle naiselle eli A:lle sekin oli tarkoitettu. Syystä.

Lähdimme kotiin ja koska väsymys painoi, otimme taksin. Mies vei meidät perille hetkessä, mutta vaati sitten manipuloidun mittarilukeman perusteella hintaa, joka oli viisinkertainen normaaliin nähden. Siitä kun oli parikin kokemusta. Taas jouduimme huijauksen uhriksi. Sanoin sen, annoin rahan jonka tiesin oikeaksi ja kerroin miehelle kovalla äänellä, että sen piti riittää tai kutsuisin poliisin paikalle. Eikä siinä mitään. Taksi häipyi, mutta taas pieni pettymys alkoi kaihertaa. Onko niin, että turisti on joidenkin pölhöjen ´turpien´ mielestä täysin vapaata riistaa, valkoposkihanhen kaltainen otus – eikä täällä edes rauhoitettu.

Mielenkuohua kesti hetken. Mutta aika onneksi tasi taas kerran. Vielä illalla kävimme juomassa lasilliset pursiseuran yläkahvilassa ja sitten katselimme miten iltayö saapui, miten veneet lipuivat Zenta-satamaan nukkumaan. Pian valo muuttui ja haalea taivas alkoi pimetä.

Kauniita olivat näkymät jälleen, mieltä tyynnyttäviä. Kauneutta täällä riitti. Paras on pitää katse siinä.  Maailmassa on paljon hyvää, yhä on ja hyvyyteen on ihmisen uskottava. Paha voitetaan vain sitä vastustamalla. Muuten meille käy huonosti.

(13.10.2019)