Talossa jo yli 30 vuotta asuttuani palasin yhtenä aamuna taas kerran vanhan aiheen pohdintaan. Entiseen torppaan tai mäkitupaan oli aikanaan sodan jälkeen rakennettu ylimääräinen piiankamari, keittiö ja kuistikin. Kamari oli pimeähkö ja sellaisena pysyi. Siihen olisi hyvä saada yksi ylimääräinen ikkuna. Kamarin ainoa ikkuna katseli nyt apeana länsiluoteeseen eikä valoa tahtonut riittää edes kirkkaimpana hellepäivänä. Vain joskus ilta-aurinko armahti huonetta lehvien lomasta parin kesäkuukauden aikana.

Ovi kamariin oli jo laitettu ja huone siten saatettu muun talon yhteyteen. Piian oli ollut aikanaan määrä kulkea keittiön oven kautta ja keittiössä pysyä. Mutta minähän olin itse oma piikani, mietin silloin. Seinä auki ja ovi seinään! Ja niin myös tapahtui. Se ovi oli kapein mahdollinen, vinokin, koska palomuuri ei sallinut muuta, mutta kapoinen ihminen siitä pääsi ja huoneen käyttöaste nousi heti. Olin ovesta ylpeä vaikka minä olin vain sen miettinyt ja muut tehneet.

Ehkä siis riittäisi jos ikkunakin olisi pieni, mutta oikeassa paikassa. Aikani pähkäiltyäni käsitin, etten selviäisi asiasta yksin, käteni taidot ovat mitä ovat. Niinpä ajoin Arvia katsomaan ja jonkinlainen lupaus pääsikin häneltä kesken metsänraivuun.

Tartuin lupaukseen hanakammin kuin hän ja rupesin etsimään ikkunaa. Paikan sille olin jo viimein ymmärtänyt. Ei suinkaan sivuseinällä, johon ei myöskään kuistin katoksen takia päässyt liiemmin valoa, vaan huoneen päätyseinään joka osoitti kohti kesäisen aamupäivän aurinkoa.

Kierrätyskeskuksesta ei ikkunaa kuitenkaan löytynyt, joten se oli vain etsittävä kaupasta. Lopulta löysin pienen valmiin ikkunan internetin opastuksella, sain sen samalla tilatuksi, maksetuksi ja jopa käsiini nopeudella joka hämmästytti. Viesti sen saapumisesta paikalliseen myymälään ilmestyi puhelimeen ja kohta ikkunakin oli talossa, tiiviissä solumuovipakkauksessa kuin aarre ainakin.

Puuttui enää päätekijä eli Arvi. Ja kas, hänelle sattui sopivasti olemaan hetken vapaata. Pihalle suhahti auto jossa kaikenlaisia tarvikkeita, moottorisahakin. Sillä tehtäisiin seinään reikä jolloin kuulemma nähtäisiin mitä seinä oli syönyt.

Ikkuna oli vain 40 kertaa 60 -senttinen, mutta työtä sen upottamisessa silti riitti. Vasta kun laudoitusta oli irrotettu, paljastuivat rakenteet. Onneksi seinä ei ollut kantava, joskin kaikenlaisia seinää tukevia, palkkeja edelleen pystyssä pitäviä ratkaisuja jouduimme yhtä kaikki tekemään työn edetessä. Me jouduimme, Arvi ja minä. Hän tosin teki, minä katsoin. Tunsin itseni mieheksi, joka esiintyy jo Jerome K. Jeromen kirjassa Kolme miestä veneessä: ”Rakastan työntekoa, voin katsella sitä tuntikausia…”

Lopulta ikkuna sujahti koloonsa kuin se suutarin sormi. Riiti siltä päivältä. Fylliä pitäisi vielä myöhemmin lisätä ja tehdä reunalistat. Siinä se sitten olisi.

Arvi lähti ja minä jäin ihmettelemään ikkunaa. Katsoin sitä salin ulko-oven ikkunasta, menin piiankamariin ja katsoin sitä sieltäkin. En vain kerran vaan monta kertaa iltapäivän kuluessa. Ikkuna oli pieni mutta soma, ja soman lisäksi oma. Se oli kuin syntynyt minun ikkunakseni josta aloin olla isällisen ylpeä.

Kului päivä ja toinenkin, mutta Arvi palasi. Hän oli jo kotonaan tehnyt reunalaudat ja kun fyllitkin oli saatu seiniin, listat ruuvattiin paikoilleen. Hän ruuvasi, minä taas katsoin. Kaikki sopi millilleen. Jotkut ovat ammattimiehiä, toiset eivät. Enempää en tästä asiasta aio enää koskaan sanoa.

Tein itsekin kyllä jotain. Sain ostetuksi ikkuna-avaimen, avatuksi sisäikkunan ja niin pesin piskuiset ruudut joka puolelta. Ne tulivat mielestäni kirkkaiksi ja lisäsivät tietenkin suuresti valon tuntua kamarissa. Ikkunakehyksen uusi puu tuoksui, mikä taas lisäsi omaa hyvänolon tunnettani.

Kun vielä katsoin ikkunaa verannalle mennessäni, tajusin, että se oli jättänyt ulkoseinään syvennyksen, nichen eli nissin, jonka päällä oli valkeaa reunalautaa. Se pysyisi kuivana koska oli verannan katoksen alla. Jotain matalaa siihen voisi laittaa ihan vain somistukseksi, mutta niin etteivät esineet olisi valon tiellä. Näin komeus entisestään kaunistuisi ja samalla tuntisin ikkunan yhä enemmän myös omaksi tekeleekseni.

Vanhan kaupungissa sijainneen työhuoneen purun yhteydessä oli taloon evakuoitu pienten pöllöjen lauma. Valitsin nissille kaksi pienintä keraamista pöllöä ja niiden väliin kierteisen simpukankuoren Kuubasta. Ja katso, ikkuna oli valmis. Minä olin siihen ja myös se minuun (toivon mukaan) tyytyväinen.

Päiviä kului ja minulle tuli tavaksi mennä tavan takaa ja kuin ohimennen piiankamariin ja katsoa samaten ikään kuin vahingossa ja sivusilmin miten valo ikkunasta lankesi vuoteelle joka nykyisin oli vaimoni tyttären Oljan hallussa. Otin auringonläikästä päiväpeitteellä pian jopa valokuvia, kuten olin jo ottanut ikkunan teostakin. Lapsellinen ylpeys valtasi minut, pelkän suunnittelijan. Valoa ikkunasta tuli nyt ja tulisi luultavasti vielä silloinkin kun minä en olisi enää sitä hellimässä.

Ikkuna sai minut myös filosofiselle tuulelle. Ikkunoita tarvitaan eikä vain taloihin vaan ihmisen ajatteluun yleensä. Lopulta kai ihmisen kuin ihmisen olisi hyvä myös katsoa maailmaa muutenkin kuin ikkunoista, mutta riittää kun alkuun tekee itselleen yhden uuden ikkuna-aukon ja sen perään ehkä vielä toisenkin. Liioitteluun ei liene syytä, ettei seinä sorru kuin hölmöläisten tarinassa ja vie koko taloa mukanaan. Valoa pitää kuitenkin maailmaan saada, perspektiivejä lisätä.

Ei enää taida pelkästään riittää se, että ikkunat avaa Eurooppaan kuten Leino teki Kasimir-veljensä kanssa. Parempi on avata ne koko maailmaan. Aloin muistella, mitä Tolstoi aikanaan sanoi. Jotenkin näin se taisi kuulua: ”Ihminen tarvitsee kaksi neliömetriä maata.” Hän tarkoitti tietenkin sillä hautapaikkaa, mutta yhdenhetkinen suojattinsa Tsehov ei ollut samaa mieltä suuren gurun kanssa. Hänen mukaansa se ei saa riittää. Ihminen tarvitsee omakseen koko maailman! Nykyihmisen on ehkä hyvä tajuta, ettei Tsehov puhunut omistamisesta an sich, siitä rahan ja omaisuuksien ahneudesta joka tämänhetkistä elämäämme yhä turmelee, vaan hengen ja näköalojen laajentamisesta. Vain niin voisimme edes hieman enemmän ymmärtää, mitä ihmiskunnassa parhaillaan taas tapahtuu.

 

(4.8.2017)