Turun kirjamessut aloittavat aina lokakuun ja sinne lähden mielelläni, jos vain pyydetään: messut ovat jotenkin niin paljon kotoisammat kuin Helsingin hulivilihälinät. Ihmisiä ja kirjoja riittää, mutta juuri niin, että kulkea voi, eivätkä lavat ja kovaääniset ole liian lähellä toisiaan kuten pääkaupungissa. Esiintyjien puheet voi tosiaan kuulla. Se on jo paljon. Muu riippuu sitten esiintyjien ja yleisön korvien väleistä.

Ajoimme rauhassa halki ruskan. Hirviä oli jo näkynyt pelloilla. Metsästyskausi on ehkä ne ajanut jo esiin?  Mutta nyt näimme vain silmänkantamattomiin ulottuvan parven hanhia viljapellon sängellä lepäämässä ennen merenylitystä.

Hirvet sen sijaan olin saanut kuvatuksi hieman aiemmin. Kännykän kuva on laadultaan surkea. Silti se on ainoa, minkä hirvistä koskaan olen saanut.

Ennen messuja kävimme Turun taidemuseossa, jossa oli avattu Emil Nolden (1867 – 1956) näyttely.

Nolde oli fasistipuolueen jäsen, mutta hänen taulujaan samaiset natsit pitivät rappiotaiteena eikä niitä hyväksytty. Eiväthän kuvat olleet valokuvien tai propagandajulisteiden kaltaisia.

Mahtoi tuntua paradoksaaliselta taiteilijasta. Ezra Pound tulee jotenkin hänestä mieleen; Pound taas juuttui Italian fasismiin ja puhui radiossa akselivaltioiden puolesta. Nolde on Poundin tavoin kuitenkin ollut oikea taiteilija; töissään hän tuntuu tehneen mitä on tahtonut muusta piittaamatta. Moniko taiteilija todella ymmärtää politiikkaa?

Jos valitsee väärin, valittaa me jäljessätulevat toki saamme. Ihmisyyden pitää olla ensimmäisenä arvoissa. Mutta taulujen laatuun on ehkä ainakin Nolden tapauksessa sittenkin syytä myös kiinnittää katse.

Intohimo, ihmisten syviä lähes eläimellisiä tunteita. Vain lopun kukkataulut olivat sellaisia, että niitä voisi myydä maaseutukaupungin kesätorilla. Mutta kaikki muu oli laadukasta omakuvaa myöten.

A. kulki rauhassa mukana ja katsoi kaikkea mikä häntä kiinnosti ja minä kuvasin paitsi tauluja myös häntä. Mitäpä muutakaan mies tekisi, kun kuvaisi sitä, joka hänelle itselleen eniten merkitsee.

Kävimme vielä Turun Seurahuoneella syömässä ja kasvisruokaa löytyi, ruuan esillepanokin miellytti. Ja sitten kiiruhdimme messuille.

Itselläni oli kolme esiintymistä. Puhuin ensin Suunnitelmasta loppuelämän varalle – haastattelijana oli mainio kirjailija Roope Lipasti.

Mukava tuokio siitä tuli. Joskus minulle tulee myös sellainen tunne, kuin yleisö puhuisi ja minä itse vain kuuntelisin. Vuorovaikutustako on koko elämä?

Suunnitelman lopusta löytyy 25 aforisminkaltaista ohjetta tai opastetta, joiden ympärille kunkin luvun tarina kiertyy. Ainakin kirjoitin kirjaan ja puhuin sitten myös lavalla asioista, joita olen viime vuodet paljonkin miettinyt. Pysy ihmisenä, sanoo yksi. Silmät näyttävät tien, sanat sillan, kertoo toinen. Kulje ajan kanssa, niin tutustut siihen, miettii kolmas.

Lisää löytyy kirjasta, jos halua niiden lukemiseen löytyy.

Jeanne d´Arc (Varjo, Aviador 2019) odotti sitten vuoroaan ja minua haastatteli Aviadorin allt i allo eli Vesa Tompuri. Rauhassa puhuimme. Miksi juuri tuo pieni tyttö pelasti Ranskan 1400-luvun alussa kun Satavuotinen sota uhkasi nielaista maan ja jättää sen englantilaisten armoille? Hyvä kysymys johon sentään olen osaltani yrittänyt vastata, toki tuhannen muun tavoin.

Pakostikin on puhuttava uskosta, koska tuolloin kaikille oli selvää, että Jumala oli olemassa ja ihmiset elivät taivaan valtiaan tahdon alla. Se on lähtökohtana ainoa mahdollinen, jotta ajankohtaa haluaa edes jotenkin ymmärtää. Niille joille uskonto on tabu, ei kirja taida avautua lainkaan?

Kiinnostavaksi tarinan teki minulle aivan muu: varsinkin se, ettei Jeanne d´Arcin sukupuoli ollut enempää tytön kuin pojankaan kaltainen: hän pukeutui miehen asuun ja ratsasti kuin sotilas. Tästä ja kaikista muista uskonnon nimissä keksityistä syistä hänet alle kahdenkymmen vanhana poltettiin Rouenin vanhalla kauppatorilla kolmekin kertaa, jotta ruumis varmasti tuhoutuisi. Sitten tuhka siroteltiin Seine-jokeen ja siihen voittajien mielestä päättyi tuon ”armanjakkien huoran” tarina.

Mutta se ei päättynyt, eikä taida päättyä koskaan. Jeanne oli tietämättään yksi todella varhaisista esifeministeistä, jotka ovat raivanneet tietä alistetuille naisille ja vapauttaneet heidät elämään. Eipä hänestä turhaan kirjoittanut aikalainen Christine de Pisan (1364 – noin 1430), ensimmäinen naiskirjailija joka kykeni elämään omalla kynällään: ”Jeanne teki enemmän kuin viisituhatta miestä.”

Vesa Tompuri sanoi huomanneensa yhtäläisyyden Jeanne d´Arcin ja Greta Thunbergin välillä: molempia sitoo nuoresta iästä huolimatta suuri missio maailman pelastamiseksi. Jeannella se maailma toki rajoittui vain Ranskaan, muita maailmoita hän ei voinut edes tuntea. Vesan huomio oli hyvä ja jäin sitä miettimään ja mietin edelleen. Nuorna on vitsa väännettävä! äitini hoki aina minua katsellen. Katseesta luin ettei hän uskonut minun koskaan todella pärjäävän.

Illalla oli vielä vuorossa Pienen kirjapuodin haltijan eli Katri Tuomisen erinomaisesti järjestämä vanhan ajan iltamatilaisuus VPK:n kauniissa salissa. Siellä pidin juhlapuheen kirjasta, kuinka muutenkaan.

Paljon olen siitä ja nimenomaan painetusta kirjasta puhunut ja paljon tulen ehkä vielä puhumaan. Ilman kirjoja en olisi olemassa enää, sen uskon ja tiedän ja juuri kirja on avannut minulle ne maailmat, joihin muuten mitenkään en olisi voinut tutustua.

Lopetin puheenvuoroni henkilökohtaiseen valokuvaan, jolle on itselleni tullut isokin merkitys. Olen tuosta valokuvasta Instagramissa jo maininnut ja sen siellä näyttänyt, mutta ei lisä kait pahaa tee. Eteenpäin meidän kaikkien on joka tapauksessa mentävä Jeannen ja Gretan lailla tässä maailmasta parhaimmassa, kuten Voltairen Candidessa niin laittamattomasti jatkuvasti todetaan. Mutta jotain täytyy vanhastakin ottaa mukaan eli ainakin ihmiskunnan kestävimmät ja hienoimmat saavutukset, joista painettu kirja on eittämättä yksi:

”Kesällä palasimme Lapista helteenkin uuvuttamina ja yövyimme Kokkolassa. Kun sieltä aamulla varhain lähdimme kohti kotia, pysäytin auton vastoin liikennesääntöjä saadakseni kuvan näystä, joka mielestäni kertoo tästä ajasta jotain hyvin olennaista.

Suurella kivellä ajotien vasemmalla laidalla istui poika. Eikä mikä tahansa poika, vaan poika joka varhaisen aamuauringon valossa luki kirjaa.

Se sykähdytti.

Valitettavasti kyseessä oli kuitenkin pelkkä patsas. Silti otin siitä kuvan.  

Halusin sen muistoksi jostain, joka tuntuu jo kadotetulta, mutta patsaan avulla palasin itse omaan lapsuuteeni, aikaan, jolloin kirja oli vielä arvossaan. Juuri kirja antoi ja avasi sanojensa avulla minulle maailmoita, joita lapsena mitenkään muuten en voinut tavoittaa – ja toden sanoakseni en edelleenkään voi.”

(6.10.2019)