Joka kesä on tehnyt mieli Lappiin, näin vuodesta 1974 alkaen. Ja niin nytkin. Tuttu mökki on tilattu, liput autojunaan ostettu. A. ei ole Lapissa koskaan käynytkään. Mietin miten hän mahtaa siellä viihtyä, mutta arvelen, että kun kamera on mukana, kaikki hoituu. Kuvaajalla pitää olla kuvattavaa. Ja sitä Lapista mielestäni löytyy.

Alku ei ole lupaava. Junassa on hytti jossa wc ja suihkukin, mutta ahdas se on ja unen tulo on junan kolinassa aina hankalaa. Niinpä kun saavumme Kolariin, kumpikin on enemmän nukuksissa kuin hereillä. Mutta ei auta.

Kun pääsen rattiin, herään aina. Ja niin automatka alkaa. Se suuntautuu kohti Äkäslompoloa ja sieltä ajaisimme sitten Jerisjärven rantamille, jossa mökki sijaitsee.

Matkalla näen viitan Pakasaivo. Sanon, etten ole koskaan siellä käynyt ja A. ehdottaa että poikkeaisimme sinne. Olen lukenut, että Pakasaivon toinen nimitys on Lapin helvetti. Jyskytämme kapeaa hiekkatietä jota porotokat hallitsevat. Niitä pöljiä on pakko kuvata.

Kun viimein saavumme perille, näemme, että saivo on vähintäänkin katsomisen arvoinen. Se on saamelaisten palvontapaikka ja uhripaikka pahtoineen eli seitakivineen. Mutta kun siellä liikumme, A. kompastuu, kaatuu ja venäyttää nilkkansa.

Se ei ole mikään hyvä enne matkan alulle, koska olen ajatellut että kipuaisimme ainakin parille tunturille, joilta voisi katsoa kauas. Se ja suomaisemat ovat minulle parasta Lappia.

Matkasuunnitelmat on siten pakko heti muuttaa. Ajamme Äkäslompolon apteekkiin ja saamme sieltä hoitoarsenaalin idealsidettä myöten. A. nilkuttaa ja on urhoollinen, mutta näen että hän toivottaa Lapin helvetin sinne mihin paikan nimikin jo viittasi.

Päivä kuluu siten kaikenlaisten suunnitelmien muuttamisessa. Se ei ole vaikeaa. Jalkautumisen sijasta autoilemme. Käymme katsomassa Pallastuntureita ja hotellin ympärillä jatkuvasti kiertelevää porotokkaa. Kuvaamme. Kaikkea joka tapauksessa on. Turisteja liikkuu vähän, luonto on sama kuin aina. Vielä sitä ei turismi ole liiemmin pilannut.

Kun sitten koittaa aamu, A. on kuin uudestisyntynyt. Kivut ovat pienemmät, jalka kestää astumista, kunhan sille ei liikoja varaa. Niinpä kiertelisimme paikkoja lähinnä autoillen.

Ehdotan matkaa Kautokeinoon, saamelaisten pääkaupunkiin Norjan puolella. Matkalla sinne on vaikka mitä katsottavaa. Pari perinneniittyä, joilla kukkakedot ja vanha aitta. Ne tulevat ensiksi eteen.

A. kuvaa ja minä kuvaan vaihteeksi häntä.

Ounasjoen varrella oleva suo on sielunmaisemani. Miksi, sitä en osaa sanoa. Otan kuvan. Suo on ja pysyy ja näyttää yhä suolta, vaikka kuivuus on Lappiakin koetellut. Suo on osin apea ja alakuloinen, mutta kaunis. Ja toivottavasti sellaisena myös säilyy.

Hetassa poikkeamme luontokeskukseen. Siellä on Konsta Punkan vaikuttavia luontokuvia. Otan kuvan hänen ketustaan. Kettu on japanilaisessa mytologiassa valon tuoja, joka pitää yhteyttä jumalien ja ihmisten välillä.

Näytän A:lle Lauri Pappilan veistämät puulinnut, joita kotonammekin on muutama: riekko ja pöllökin. Kokoelman vierellä on hänestä kertova video sekä valokuva. Pappilan lintuihin tutustuin aikanaan Lihtos-Jussan, legendaarisen Lapinmiehen kautta.

Sitten Norjaan. Rauhan raja on jos mahdollista vielä rauhallisempi kuin ennen. Yhtään rajavartijan näköistäkään ei löydy. Ajamme pysähtymättä Kautokeinoon ja siellä Juhlsin hopeapajaan. Se on itse asiassa valtaisa rakennus, jossa monta pysyvää näyttelyä.

Kuvaan sitäkin, mutta etenkin rakennuksen edessä olevaa unikkopeltoa.

Sitten palatessa otan kuvia myös vanhojen aittojen koristelluista ovista. Ihminen on näköjään aina pyrkinyt kahteen päämäärään: käytännöllisyyteen ja kauneuteen.

Takaisin päätämme ajaa Muonion kautta, jotta saamme aikaiseksi ympyrän. Pari pysähdystä, yksi lounastauko Leppäjärven luona, sitten Muonio ja ostoksia ja sitten pysähdys vielä niittyvillakenttien luona.

Niittyvillan tieteellisempi nimi on tupasvilla, mutta kansanomainen on minulle läheisempi. Niitä A. haluaa kuvata makroputkellaan.

Ja taas minä kuvaan häntä. Vaikka matkalle tuli huono alku, tällainen päivä korjaa hyvin sen, minkä edellinen osin vei.

(22.7.2019)