Herään aikaisin kuten aina ja nautin talon hiljaisuudesta. Joka aamu on armo uus. Niin myös tänä aamuna. Kello tulee viisi. Torkun vielä hetken ja katson kuinka A. nukkuu. Sitten nousen varoen ja menen saliin ja mietin mitä muuta voisin tehdä kuin ainaista työtäni.

Muistan postilaatikon tien varressa ja sen että A. on tilannut kesän viikonlopuiksi lehden. Kaipa se siellä on.

Menen ulos ja tajuan että kylmyys on vallannut maan: koko laakso on tiheän sumun peitossa. Mutta koska taivas on vielä kirkas, sumu hälvenee, joskin vähitellen. Otan kuvia ja nautin. Joskus pelkkä lehdenhakumatka voi olla onnistuneempi viikon etelänlomaa.

Palaan ja annan A:n nukkua edelleen; työviikko on taas alkamassa. Kun sisällä kaikki on tehty mitä pitää (näin ainakin uskottelen itselleni), menen ulos. Näen että heti talon vieressä kasvava syyshortensia on jo kohta täydessä kukassa. Herra paratkoon, ollaanhan vasta lähestymässä keskikesää. Mutta kaikki aikaistuu, samalla kuin ajan kulku vuosien myötä vain nopeutuu. Se yhtälö osaa yllättää yhä uudelleen.

Alan nyt katsoa mitä viikon aikana on tapahtunut niin puutarhassa kuin muuallakin lähiympäristössä.

Puutarhassa niiden omia sinikelloja riittää. Joka syksy otan siemeniä ja heittelen niitä sinne missä ruoho ja vuohenputket kasvavat. Ja katso, ne tunkevat voimalla maasta ja valtaavat vähitellen pihaa jopa vuohenputkilta.

Olen A:n pyynnöstä istuttanut joukon kukkia joista perhosten sanotaan pitävän. Kutsun sitä perhosansaksi ja ihan mukava pläntti se on, joskin tehoton: edelleen perhosista tyhjä. No, ehkä ne vielä tulevat? Otan kuvan ja jatkan matkaani.

Matkan jatkaminen ei ole ehkä aivan oikea termi, sillä vain käännyn ja olen heti vanhan työntökärryn luona. Siihen olen (edelleen A:n pyynnöstä) istuttanut muita kukkia.

Ne kukkivat ihme kyllä yhä, sillä voimakas matala sai ne kunnolla kastelluksi. Mitäs. Olenhan toisaalta itsekin yrittänyt antaa niille vettä aina muistaessani.

Tie saunalle on mesiangervojen reunustama. Myös niistä luulisi perhosten pitävän, mutta nyt pilvisenä päivänä ei ole näin. Vain pieni papurikko harhailee niiden välissä pysähtymättä. Mitä lienee raukka etsimässä. On kuin yksinäinen ihminen suurkaupungissa, joka ei tiedä miten päivänsä saa jälleen kulumaan

Pensasangervo (ehkä, sillä pensaan oikeaa nimeä en tiedä) kukkii pienenä suuren puskan saartamana ja varjossa, mutta kukkii. Haaleaa pinkkiä tai sinnepäin. Joka tapauksessa juuri se ei ole väriskaalani suosikkeja, mutta luonto tekee mitä tahtoo. Se ei kysy minun mieltäni.

Lopulta menen pienen puutarhan luo ja katso: ensimmäiset mustat viinimarjat ovat ainakin mustia, jos kohta tuskin vielä aivan kypsiä. Otan kuvan ja iloitsen silti. Tiedänhän jo, miten paljon A. niistä pitää.

Oma kesäkurpitsaviljelmäni (zucchini) on sekin kunnolla kukassa. Myös ne on suuri sade pelastanut. Pitää taas kuvata. Olenhan sentään lähes puutarhuri tai ainakin eräänlainen Touhulan Tommi, joka ylpeänä kuin lapsi voi esitellä saavutuksiaan A:lle, kun tämä saapuu pihalle. – Katso, enkö olekin farmareista fiinein!

(7.7.2019)