Turku jäi nuorempana vieraaksi. Ihan mukava pikkuinen kaupunki jossa puhuttiin huvittavaa murretta. Ja siinä kaikki. Oikeampaan Turkuun törmäsin ensimmäistä kertaa vasta 1960-luvun loppupuolella, kun luin Jarkko Laineen runon Tulun ja Polin lääni on punainen. Murreruno teki vaikutuksen, niin hauska ja päätön ja sittenkin järkevä se oli. Ja yhä on.

En aivan muista kuka opetti minulle turkulaisen pojan surumielisen lauseen uuden aamun koitettua, Jarkko itsekö: ”Täsä mä kusin. Tosa ne vei mun rahat.” Silloin kävin Turussa pääasiassa nuorta ystävääni katsomassa; Jarkon kaupunki se toden totta jo oli. Lopulta välimme katkesivat kuitenkin niin täydellisesti, että siitä seurasi kaikkea pahaa, jota on enää turha palauttaa mieleen. R.i.p. – Recuiescat in pace. Ja rauhassa vailla aaveita voin Turussa jälleen kuljeksia.

Nyt olisi vuorossa vähintään kerran kesään kuuluva museokäynti, parikin. Retkelle lähtisivät myös vaimoni sekä Olja, jonka ensimmäinen vuosi Pietarin polyteknisessä oli takana. Taide kuuluu hänen opiskeluunsa. Sadepäivä sopi hyvin kuvioon – ulkona ei kuitenkaan olisi voinut pitempään viipyä. Ei siis muuta kuin autoon.

Niin lähdettiin. Sade satoi, tie suhisi ja heitti sadesumua ilmaan, mutta vei silti kohti Turkua lähes heittämällä. Liikennettä ei ollut liikaa, vaan juuri niin sopivasti että mielenkiinto ja kuski (minä) pysyivät hereillä.

Olen huomannut että ikää myöten kaikkeen syntyy rutiini, josta haluaa pitää kiinni. Parkkipaikkakin on siten Turussa lähes aina sama. Se löytyy Naantalin Aurinkoinen kahvila-leipomon kyljestä. Siitä pääsee näppärästi kävelemään ensin Park-hotellin ohi (jossa on aina käytävä katsomassa Jaakkoa, tuota jako-papukaijaa) ja sitten mäkeä ylös Taidemuseolle, jota juuri avattiin. Olihan Tuomiokirkon kello yksitoista lyönyt.

Pientä jono oli päässyt kassalle  jo syntymään. Näyttelyitä olisi taas kaksi suurempaa, alhaalla modernia taidetta, ylempänä vanhaa, usein Taidemuseon omista kokoelmista koostuvaa. Nyt olimme tulleet nimenomaan katsomaan Robert Doisneaun valokuvia. Ne kertoivat Pariisista ja Pariisi oli 60-luvun alussa ollut minun ensimmäinen todellinen suurkaupunkini. Niihin kuukausiin siellä liittyi haikeita ja kipeitäkin muistoja joista aikaa myöten oli tullut lähinnä hauskoja ja nostalgisia; poikuuteni hankalasta menetyksestäkin.

Niinpä. Rakkaus on aina yhtä outo tunne; rakkaus joka tulee jostain kuin jäädäkseen ja silti kadotakseen taas; usein hyvinkin äkkiä. Yhä uudestaan niin on käynyt vain – jotta sama taas kerran alkaisi alusta. No, kyllä tämä viimeinen on onnekseni pysyvää lajia.

Muutama valokuva kertoi myös siitä Pariisin 60-luvusta, jonka parhaiten yhä muistan. Mustavalkoiset kuvat sopivat hyvin tunnelmaan. Viimeisen huoneen värikuvat olivat myös hienostuneesti haaleita, ikään kuin keinotekoisia. Vanha tekniikka voittaa näemme useimmiten uuden, koska siinä on käsityöläisyyden leima. Ehkä minäkin vielä paukuttaisin mekaanista kirjoituskonettani, jos sormet antaisivat myöten.

Kuuluisin kuvista on suudelmakuva. Sen Doisneau myöhemmin joutui myöntämään lavastamakseen, kun kuva levisi miljoonina kopioina maailman ääriin ja muuan pariskunta vaati siitä oikeusteitse rahaa, koska se oli muka otettu heistä. Mutta lavastusta ei itse kuvasta huomaa. Mitäpä väliä, paitsi jos kyseessä olisi vaikkapa paljastava sota- tai skandaalikuva. Mahtoiko olla pitkään suunniteltu sekin otos, jossa Pont des Artsilla mies maalaa naisen muotokuvaa ja häntä katsoo samalla kävelysillalla koiraa taluttava mies. Koira taas katsoo kuvaajaa – ja meitä nyt.

Kuvaan liittyy hauskahko arvoitus. Pienessä maalauksessa nainen on ilkosillaan, kun taas maalauksen mallia joka istuu penkillä, me emme taiteilijan takaa voi nähdä. Alastonko hänkin on siis ollut? Pariisi… Mitä kaikkea siitä voikaan ja on lupa kuvitella. Ja myös muistaa.

Eniten huomasin tällä kertaa pitäväni henkilökuvista. Varsinkin Simone de Beauvoirista ja Jacques Tatista. Tatin muotokuva oli lavastettu myös, mutta sen kuvakin kertoi suoraan. Siinä Tati itse esiintyi. Hänhän oli filmeissään myös Monsieur Hulot, yksi lempihahmoistani. Eikä valokuvassa edes vielä Hulot, tuo Mon Oncle, vaan hänen esiasteensa postimies, joka keinotekoisenakin on edelleen mitä aidoin. ´Monsieur Hulot, kokoa lattialle huolellisesti osiin purettu polkupyörä… Aika yksi minuutti!´ – siinä kuvan sanoma. Jacques Tatin ilmeestä päätellen se onnistuisi kyllä, mutta vain baaritiskillä juotujen pikarillisten jälkeen.

Simone de Beauvoir, joka istui kahvila Deux Magots´issa taas vaikutti paitsi aidolta myös jopa todelliselta vailla asettelun häivää. Kirjailija on sekä etäinen että läsnä. Hän ei odota Sartrea vaan jotain muuta. Insipiraatiotako kenties. Yksinäinen ja mietteliäs nainen, jolla miettimistä oikukkaan Sartren rinnalla on varmasti myös riittänyt.

Wäinö Aaltosmuseossa meitä odotti amerikkalais-japanilaisen Jacob Hashimoton näyttely. Aaltosen jykevät urospatsaat, nuo maskuliinisuuden ylistykset, olivat lähes kaikki kadonneet jonnekin varastojen uumeniin. Nyt valoisaa ja aina yhtä vaikuttavan korkeaa tilaa hallitsivat ilma ja suuri keveys. Näyttelyltä en odottanut oikein mitään, tiesin vain että katto olisi täynnä leijoja.

Mutta millaisia! Leijahuone oli viisaasti toisena ja hieman piilossa, joten sinne meni sen suurempia odottamatta. Ja kas, kyllä tosiaan vaikutuin. Oli hauska olla ja katsoa ja jopa hieman puhaltaa ilmavirtaa tuhansia pikkuleijoja päin, jotka hitaasti ja yhä korkeammalle kohoten lähtivät kuin lähtivätkin liikkeelle kuin unen perhoset.

Mieleeni tuli että sinne jonnekin lattialle olisi voinut laittaa vaimean puhaltimen, mutta kyllä ihmisten läsnäolo lämpö ja oma liikkuminen sai aikaan juuri sopivan efektin. Liikkumista taas riitti viimeisessä huoneessa jossa sadat purjeveneet ikään kuin keinuivat suurilla imaginaarisilla aalloilla, joita kattoon ripustettu mekaniikka loi.  Navigointi sujui pikkuisilta seilipaateilta yllättävän hyvin. Vain parilla veneellä oli vaikeuksia; ne olivat alituisessa vaarassa kaatua. Niin kuin elämässäkin, pastori olisi tähän ehkä lausunut. Ja minun mielessäni lausuukin.

Syömässä kävimme Yasukon keittiössä kuten aina, Turun aidoimmassa japanilaisessa paikassa. Vaimoni sai syödäkseen katkaraputempuran ja ylisti sitä, kuten me toisetkin omia annoksiamme. Tämän jälkeen olisi vuoroon tullut vielä kadun toisella puolella odottava Pieni kirjapuoti, mutta aikataulu alkoi olla kiireinen ja niin tuo Suomen sympaattisin kirjojen koti jäi nyt katsomatta. Mahtoiko Katrikaan olla näin loma-aikaan paikalla? Mutta pian olisi syksy, uusia kirjoja ilmestyisi kasapäin. Katrin kaupassa niihin yhdistyi myös laatu. Silloin voisimme taas suunnistaa Turkuun ja käydä ensin siellä ja vasta sitten alkaa toteuttaa muuta ohjelmaa. Kyllä rutiineita pitää joskus voida edes hieman kyetä rikkomaan.

 

(5.7.2017)