(Kuva: Ilkka Pitkänen)

 

Päivä on taas alkanut lyhetä.  Kesäpäivän seisaus saapuu aina liian aikaisin. Mutta minkä me ihmisparat, nuo aivan arat, luonnolle ja kaikkeuden voimille mahdamme.

Vielä valoa riittää, vielä monet kasvit kukkivat, vielä on tyyniä ja hiljaisia aamuja ja vain hieman sumua jokilaakson yllä auringon noustessa. Uimavesi on kyllä edelleen kylmää, mahtaako lämmetä lainkaan tänä kesänä. Mutta punarinta laulaa heti kun aamu alkaa ja edelleen myös kirjosieppo ruokii poikasiaan. Satakieli ja lehtokerttu sen sijaan ovat jo vaienneet ja siirtyneet Laulumiesten kuorosta tilausravintolan puolelle.

Aina väliin tulee yhä halu tehdä retki jonnekin, vaikka mikäpä kotiolot voittaisi. Mutta jos ei liiku, ei näe uutta, vaan jähmettyy ja kangistuu. Näin käy myös ajatuksille. Eteenpäin siis. Yleensä kohteena on tuttu kaupunki (kuten Turku) tai omanlaisensa maaseutumuseo taidenäyttelyineen (vaikkapa Gumbostrand), ja miksei Helsingin, tuon vanhan ja jo niin menneen rakkauteni rantakahvila Ursula . Mutta kotiseudultakin löytää aina uutta. Sellaiseksi on tullut Lohjansaaressa sijaitseva vanha puu: Paavolan tammi.

Parisen vuotta sitten jokin paikallislehden artikkeli sai minut kiinnostumaan siitä. Internetistä löytyi parikin saittia ja jopa ajo-ohjeet joiden mukaan löysimme helposti paikalle.

Nyt saitteja on tullut yhä lisää; Suomen kauneimmaksi puuksikin vanhaa tammea jo nimitetään. Tuolloin se oli vasta suuri joskin jo myyttinen seniori. Oli kylmä vuodenaika, muttei vielä lunta. Luontopolku kulki  harjanteen kautta, vaan helpompi oli edetä hylätyn ison kansakoulun pihaa pitkin. Nyt koulu on myyty ja se on saanut uudet asukkaat ja pihan kautta oikaisu ei onnistu. Mutta parkkipaikka ja luontopolku tammelle ovat edelleen auki jokaiselle.

Tammen ikää ei tiedetä, vähintään 300-vuotinen se on. Ympärysmitta on hieman alle viiden metrin. Runoilija Pushkinin äidin maatilalla Mihailovskojessa olen nähnyt Pushkinin tammen, jolla ikää lie saman verran, mutta pienempi ja laihempi se oli. Se tammi on saanut kyllä aikaan runonkin. Ja runon on tammesta kirjoittanut myös mainio runoilija Ilpo Tiihonen, joka kesät oleilee Lohjansaaressa. Ehkäpä tammesta joskus tuleekin Tiihosen tammi?

Luulen että sata ja kaksikin vuotta voisi tammelle hyvin lisätä tekemättä suurtakaan virhettä. Ilman vuosirenkaitten tutkimista tammen ikää ei kuitenkaan saata varmuudella tietää ja ehkä hyvä niin. Mielikuvitus saa vapaasti laukata. Siten tammi on voinut pienenä nähdä jopa Agricolan kun tämä on matkannut reellä talvella Turusta kohti Porvoota ja Venäjää sitten.

Tammen kasvua on varmasti hidastanut se, että piskuinen taimi on aikanaan saanut kasvupaikakseen laakean kallion josta se on hitaasti ulottanut juuriaan sen ympärille levittäytyneisiin peltoihin ja niittyihin. Suomessa tammi ei kasva nopeasti edes hyvässä maassa minkä olen ehtinyt nähdä oman taloni pihamaalla jo 34 vuoden ajan; entäpä sitten kallion päällä. Kallion, johon on hakattu jopa pieni kiviympyrä kuin menneitten pakanuuden aikojen muistoksi.

Kallio on siten myös itsessään kiintoisa. Luulin hetken, että siinä olevat kivetkin olisivat olleet vanhan kivikautisen haudan peittoa, mutta muuan mies, joka tammea kuvasi, kertoi että ne on nostettu aikanaan pellosta. Nyt pelto tammen ympärillä on enää muisto ja alue metsitetty puuyhtiön toimesta. Jopa niin että istutetut kuuset alkoivat uhata tammen olemassaoloa, kunnes niitä onneksi sen ympäriltä äskettäin kaadettiin.

Ensimmäisellä matkalla noukin muutaman terhon ja tuolla pikku rasiassa ne vieläkin lojuvat. Mutta suuren tammen lähellä kasvaa parikin kohtuullisen kokoista jälkeläistä. Vanha on siis yhä voimissaan.

Kun äsken taas kävimme taas paikalla, yllätyin. Tammen eteen oli laitettu oikein aitaa ja jopa jykevä puinen pöytä penkkeineen pikinik-paikaksi. Myös parkkipaikalla oli jo jatkuvasti autoja ja ihmisiä tuli polulla vastaan kuin Pallastuntureilla. Samalla tavalla kuin Lapissa sanoimme päivää kaikille täälläkin: turisti on turistin tuttu myös lantalaisten maassa.

Aidan tarkoitus on selvä. Printatun ja muovikuoreen sujautetun lappusen teksti vahvistaa vielä sen sanomaa: Älkää menkö aivan tammen juurelle, älkää tallatko sen juuria jotka kalliolla kulkevat ennen kuin sukeltavat möyheään maahan. Kukapa ihminenkään siitä pitäisi jos sen varpaita aina tallattaisiin.

Toisaalta kolossaalisen tammen kiehtovuus on niin suuri että moni (kuten minä) voittaa silti aidan tuoman arkuuden ja lähestyy tammea sivummalta, joskin varoen. Sillä mielellään tammea tutkii myös lähempää. Minä kuulun yhä tammen kiertäjiin; pakko tunnustaa. Mutta katson kyllä jo myös mihin astun.

Oma haluni lähestyä edelleen puuta (halata en sentään sitä mieli) on saanut minut tietenkin mietteliääksi. Kun tammesta nyt on tullut nähtävyys ja sitä on haluttu markkinoida, eikö nimenomaan tammen ympärille voisi myös leveistä lankuista rakentaa samanlaista pitkossiltaa joka jo nyt johdattaa ihmiset sen luo alavan kosteikon yli. Niin tammen juurille jäisi tilaa kasvaa ja tammi voisi edelleen hyvin. Ja myös me töllistelijät saisimme kokemuksemme.

Tämmöinen pieni lisätyö voisi vielä pelastaa Paavolan tammen ennen ihmiset sen omaa uteliaisuuttaan todella nitistävät. Turismilla on aina kaksi puolta, jotka varsinkin Venetsia on saanut tuta: toisaalta turistit tuovat rahaa ja virkistävät siten paikkakuntaa ja sen asujamistoa, toisaalta samat ihmiset hävittävät tahtomattaankin juuri sitä mitä ovat tulleet katsomaan. Miten saada aikaan tasapaino, siinä ainaiselta vaikuttava pulma. Mutta jos ihminen on niin viisas kuin uskoo olevansa, eiköhän myös näihin hankauskohtiin löydy sopiva ratkaisu. Venetsia kyllä yhä vajoaa, mutta Paavolan tammella voisi vielä olla edessään satojakin vuosia.

 

(1.7.2017)