Kesäkuu alkoi ja kesä on. Näin voi ajatella ja moni päivä sen myös todistaa. Omenapuut ovat jo kukkineet, syreenit sinnittelevät vielä.
Niityillä, kedoilla ja pihoilla kukat syntyvät ja kuolevat sitä nopeammin mitä lämpimämpää ja valoisampaa on. Niittyleinikkien kelta hohtaa vihreän ruohikon seasta. Miten ihmeellinen on luonto, kun sitä katsoo läheltä.
Kurjenpolvi taas tuijottaa kulkijaa suoraan kauniilla silmillään. Mitä enemmän luonnossa samoilee, sitä enemmän näkee.
Veneenkin olen nyt saanut siirretyksi laiturin viereen kun kevättulva on laskenut ja laituri alkaa tulla veden alta kokonaan näkyviin. Joen vesi on hämmästyttävän kirkasta. Kun käymme Arvia katsomassa, hän kertoo että on saanut joestamme jo 26 haukea.
Lauantai, kesäkuun ensimmäinen, kuluu hyvinkin vaihtelevaisesti. Lopulta sade saapuu, mutta sen olen jo nähnyt sadetutkasta. Koska säästä tulee harmaa, on varauduttu siihenkin. Ja äkkiä pääsen mukaan sellaiseen jota olen lapsena ja nuorena viimeksi katsellut: karjalanpiirakoiden leipomiseen.
Äitini opetti isän kanssa Uuraan saarella ennen sotaa; se on nyt luovutetulla alueella. Siellä leivottiin ja syötiin karjalanpiirakoita, oltiinhan kauniissa Karjalassa. Äidin ensimmäisen yrityksen isä kuittasi tavalla joka pysyi: ”Ovat kuin kengänpohjia.”
Äiti ei kuitenkaan masentunut, vaikka sen ajan harvoissa kuvissa ilme sellainen onkin. Se johtui kuitenkin isästä ja tämän halusta riiata kaikkia muita naisia paitsi vaimoaan. Äiti pääsi vanhan karjalaisemännän oppiin, sai käteensä pulikan ja oppi kaulimaan takinasta piirakanpohjat, joista valo näkyi läpi.
Muistan sen, koska maalla ahtaassa Siikasaaren mökissä sain seurata piirakoiden leivontaa. Puuhella lämmitti mökin lähes pätsiksi, riisipuuro oli keitetty, äiti laittoi riisiä piirakanpohjille, käänsi reunat ja rypytti nopeasti piirakan toisensa jälkeen. Sitten ne työnnettiin uuniin ja uunin jälkeen suoraan juoksevan voin syleilyyn. Vaikka elettiin vielä pula-ajan loppua, voita ei säästelty, koska sitä sai mantereelta Kaupin talosta, jossa lypsykarjaa pidettiin. Ja kun kaikki oli valmista, mökki tuuletettiin ja päästiin syömäpuuhiin. Juomana oli lasillinen maitoa, tietenkin. Samaisesta Kaupin talosta hankittua.
Kun äiti vanheni ja artroosi söi sormet, ei hän enää voinut tehdä rakkaita piirakoitaan ja itki. Minä en sitä silloin surrut. Jonkin verran kaupan piirakoita söin vuosien varrella, mutta eivät ne samoilta maistuneet. Jotain oleellista niistä puuttui, ehkä se atmosfäärin antama maku?
Eilen sain sitten viimein taas läheltä seurata, miten piirakoita tehdään. Puu-uunin tilalla oli vanha sähköhella, mutta kattilassa riisipuuro ensin keitettiin valmiiksi. Alkuun minut hätisteltiin keittiöstä pois, mutta sinnikäs mies palasi. Toki jouduin itsekin sitten töihin. Kun puuroa lieden äärellä sain vuorostani pitkään hämmentää, jottei puuro palaisi pohjaan, tiesin jotain tekeväni. Hitaasti maito imeytyi riiseihin ja vaivaaminen hidastui. Kunnes puuro oli valmis.
Tuli taikinan teon vuoro. Sitä varten olin hakenut ruisjauhoja kaupasta, jossa kassan edessä oli jo pitkä kesävieraiden kärryjen jono.
Lopulta kun vain jatkoin keittiössä istuskelua, sain lempeän käskyn mennä tekemään jotain muuta. Pitihän sitä noudattaa. Mutta kaltaiseni utelias mies ilmestyi jotenkin vain taas katsomaan, oliko piirakoiden teko muuttunut äidin ajoista. Ei oikeastaan lainkaan. Kaulimen olin talosta turhana hävittänyt, tyhjä pullo sai siksi nyt kelvata. Aikani siinä norkoiltuani pääsin itsekin puuhiin. Kun pöydän toisella puolella laitettiin riisiä kaulituille pohjille ja alettiin rypyttää, kaulin uusia. Oudon nopeasti opin sentään sen.
Varsinainen juhlahetkikin koitti. Myös minut pantiin rypyttämään pari piirakkaa. Koska sormiani vaivasi äidiltä peritty tauti, tutkailin tehtävää hetken ja ratkaisin sen laillani. Taitoin piirakan neljästä kulmasta suorakaiteen muotoiseksi nyytiksi. Jotain tällaista minulta kai oli odotettu, koska vastapäätä puhjettiin iloiseen nauruun. Mutta tyynen rauhallisesti valistin häntä siitä, että olin kehittänyt kokonaan uuden piirakkalajin: karjalannyytin tai -tyynyn. Eikö maailmassa myös tuotekehittelyn pitäisi mennä eteenpäin?
Valmistin munavoin, se sentään kuuluu kompetenssiini. Ja niin pääsimme syömään piirakoita. Piirakoiden tekijä ei ollut tyytyväinen itseensä, mutta minä olin häneen. Pienet sulhaspiirakat sopivat hyvin aikaan ja paikkaan ja niiden maku oli kuin äidin piirakoissa. Toden totta: parempaa kuin itsetehty ei mistään saa.
Rauha levisi keittiöön ja sitten koko taloon. Ulkona satoi ja satoi, hämärä lankesi sen mukana, mutta sisälle ei satanut ja ennen nukkumaan menoa katsoimme vielä pätkän Fellinin filmistä Vetelehtijät (I Vitelloni, 1953).
Mustavalkoinen filmi, mutta miten hienosti se oli tehty. Aika muuttuu, tavat ja pukeutuminen muuttuvat, mutta ihminen tuskin. Mikään ei todenna sitä niin hyvin kuin paras taide. Minulle Fellini on edelleen yksi niistä harvoista ohjaajista, joiden käden jälkeä en vuosikymmentenkään kuluttua ole väsynyt seuraamaan.
(2.6.2019)