Helatorstaina, toukokuun 30. päivänä, oli myös Jeanne d´Arcin kuoleman muistopäivä. Juuri silloin hänet poltettiin Rouenin kaupungin torilla vuonna 1431. Nuori neito (syntynyt 1412) ei vielä ollut täyttänyt kahtakymmentä vuottaan, mutta oli joutunut lopulta vihollisen vangiksi ja vastapuolen katolinen kirkko tuomitsi hänet kuolemaan syytettynä niin monista asioista, että niiden luetteleminen käy työstä.

Raskaita olivat nuoren tytön synnit. Kerettiläinen, saatanan sikiö, huora, miehen pukuun pukeutuja olivat vain muutamia niistä epiteeteistä, joilla vastapuoli häntä kunnioitti. Omansakin olivat hänet hylänneet, koska Jeannen vankeusajalta ei löydy yhtään lunnastarjousta, jolla kuningas Charles VII olisi yrittänyt vapauttaa tämän parhaan liittolaisensa, jonka kiistattomasta ansiosta satavuotinen sota lopulta voitettiin. Se siitä kiitollisuudesta sitten.

Sattuma vai kohtalo – siinä kaksi sanaparia, joita aina tutkailen. Jeannen, eräänlaisen esifeministin tie kohti roviota oli nopea ja vauhdikas. Hän uskoi Jumalan olemassaoloon, kuten silloin kaikki ihmiset maassa, hän uskoi että juuri hän pystyi pelastamaan Ranskan vihollisilta (englantilaiset ja ranskalaiset liittolaisensa), että hänen kuulemansa Äänet johdattaisivat hänet ja Ranskan voittoon. Näin tapahtuikin aluksi. Kaksi ensimmäistä Äänien ennustusta toteutui: Orléans vapautettiin piirityksestä ja prinssi Charles VII kruunattiin Reimisissa ikivanhoin menoin kuninkaaksi; kaksi muuta saatiin päätökseen vasta Jeannen kuoleman jälkeen.

La Pucelle (Neitsyt) ei vielä elinaikanaan ollut Orléansin Neitsyt jona hänet nykyään tunnetaan, vaan vasta la Pucelle de Lorraine – Lorrainen Neitsyt. Nykyään hän on Ranskan kansallissankari, jolla on patsaita vähän kaikkialla, Pariisissakin, jota hän ei saanut valloitetuksi takaisin vihollisilta.

Myös katolinen kirkko, joka hänet tuomitsi kuoleman on tehnyt Neitsyestä pyhimyksen, tosin vasta 1920-luvun alussa. Hitaita ovat herrojen kiireet, voisi sanoa.

Sattuman oikusta olen myös kirjoittanut hänestä kirjan. Sattuman oikusta sain sen tekijänkappaleet juuri nyt, vuosipäivän aattona. Aihe muhi mielessä yli 30 vuotta, kunnes viimein nelisen vuotta sitten aloin sitä toteuttaa. Kirjan matka julkisuuteen on ollut yhtä vaivalloinen kuin Jeannen ristiretki. Uskonto ei ole aihe, joka tätä sekularistista maailmaamme kiinnostaa, Jumalaahan ei ole. Sellaiseen uskominen on lapsellista ja naurettavaa. Mutta voin kuitenkin huoleti sanoa, että usko pysyy ihmiskunnassa aina. Minua usko ja sen vaikutukset kiinnostavat edelleen, vaikken itse kykenekään uskomaan Jumalaan.

Uskonto on kuitenkin voima, joka on muokannut ja edelleen muokkaa ihmiskuntaa tavalla, jonka seurauksia voi vain arvata. Maailma on myös täynnä uususkontoja, joilla vanhat uskomukset korvataan. Jos nauramme tapahtumille ja ilmiöille, joita pidettiin todellisina 600 vuotta sitten (metsän henget, aarnikotka, yksisarvinen, saatana, enkelit) kuinkahan mahtavat ihmiset saman aikamäärän kuluttua nauraa meille, nykyisille ah niin viisaille ja kaikkitietäville ihmisille?  Luulen, että jos ihmiskuntaa ylipäätään silloin enää on ja jos huumoria löytyy, muutama hymähdys voi kuulua. Sääliväkin, juuri kuten nyt.

Kirjan ilmestyminen on tapahtuma, johon ei koskaan totu, en siis minäkään, vaikka olen kirjoja tehnyt jo yli 140. Kun kirja on valmis, ihmettelen sitä nimenomaan esineenä, lukemaan sitä en kuitenkaan itse pysty. Kirja ei ole enää minun; ilmestymishetkestään se on toisten silmien armoilla ja mikä pahinta täysin puolustuskyvytön. Kuka tahansa voi sanoa siitä mitä tahansa, eikä mikään auta, koska kirja (tai sen tekijä) ei voi väittää enää vastaan. Se avautuu ehkä jollekin ja sulkeutuu heti toiselle. Suurin osa ihmisistä ei edes tiedä sen olemassolosta mitään.

Silti jokaisella kirjalla on aikaa odottaa. Vain aika ratkaisee kirjan kohtalon. Jos vuodessa julkaistaan kolmisen tuhatta kirjaa, niistä jää elämään ehkä parikymmentä. Mitkä, sitä ei päätä nykyaika, ei kritiikki eivätkä nykylukijatkaan, vaan tulevaisuus. Ja juuri siinä on kirjan arvaamaton voima.

Samaa voimaa oli Jeanne d´Arcissa. Ja sitä voimaa löytyy nykyään odottamattomistakin paikoista. Saimme eilen tilaisuuden vierailla Millolan Hereford-tilalla paikkakunnallamme. Siellä avarissa maisemissa laakeilla niityillä kulkee ja lepää karja, jolla ainakin on vapautta ja olosuhteita elämään, jota voi pitää elämisen arvoisena.

Pääsimme paikalle kun nuorta hieholaumaa alettiin ajaa aitaukseen, jotta ne voisi siirtää luhtaniityille ns. ´kesätöihin´ eli ruohoa syömään ja pitämään niityt niittyinä. Mikä villi vapaus asusti tuossa tyttölaumassa, joka sitten vasta kesemmällä saisi vieraakseen sonnin. Pian nekin muuttuisivat lauhkeammiksi lehmiksi eli äideiksi vasikoineen ja pääsivät toisenlaisille laitumille, joita voisi nimittää lastentarhoiksi.

Minua kiinnosti eläinten tavaton voima ja myös lempeys ja sitten sekin, miten sarvipäitä löytyi nimenomaan niistä äideistä, jotka olivat lastentarhassa vasikoineen. Nainen ja sarvet! Kiehtova ajatus, jota en uskonut mahdolliseksi. Kun taas hereford-sonnilla ei sarvia näkynyt. Miehen ja naisen roolit menivät näinkin sekaisin, vähän kuten Jeanne d´Arcilla itsellään. Hän, jos kuka oli muunsukupuolinen; neitsyttyttö joka tahtoi pukeutua miehen vaatteisiin ja käyttäytyä miehen lailla.

Sen hän tekikin tavalla, jolle ei oikein löydy vertaa mistään. Se sai aikansa suurimman kirjailijan ja ensimmäisen naisen joka elätti itsensä kynällään eli Christine de Pisanin kirjoittamaan 61-säkeistöisen ylistysrunoelman Jeanne d´Arcin kunniaksi. Näinkin hän huudahtaa riemukkaissa säkeissään:

                  ”Naisten sukupuolta ja kunniaa

                 tahtoo Jumala täten nostattaa.

              Verratkaapa Neitsyttä kaikkiin toisiin

               omaa maatamme tuhoaviin loisiin.

              Miten Jeannea saattaisi kukaan piestä,

           hän teki enemmän kuin viisituhatta miestä.

              Voisimmeko viimein elää siinä uskossa,

                että pettureiden aika on lopussa.”

(Suom. HM)

Me elämme nyt viimein aikaa, jolloin tasa-arvo miehen ja naisen välillä alkaa olla mahdollinen, ainakin teoriassa, ja ainakin joissakin valtioissa. Suomi on yksi niistä. Pitkä tie on kuljettu, perillä emme ole, mutta valoa häämöttää. Ei tunnelin päässä, vaan elämässä. Elämän voima on ihmeellinen. Kuten nyt, kun luonto alkaa taas näyttää, mistä, miten ja myös miksi se pysyy elossa. Miten suuri ihme onkaan saniainen eli kotkansiipi joka vauhdilla nostaa maasta päätään. Myös siinä on samaa voimaa, joka piti jo Jeanne d´Arcia pystyssä. Se elämän voima auttaa meitäkin jatkamaan matkaa eteenpäin. Muuta tietä ei kerta kaikkiaan ole.

(31.5.2019)