Pääsimme pelitoverini Anteron kanssa viimein Torpalle, jonka kentät olivatkin hyvässä kunnossa. Punainen massa, sininen taivas, lämpöä jonkin verran yli 20 astetta. Ja tuuli hiljainen kuin huopatossutehtaan henki. Mikä voisi olla parempi päivä ulkokauden aloitukselle.

Vuosi vuodelta olen yhä enemmän mieltynyt tennikseen. Ehkä taidotkin ovat jollain lailla kasvaneet tai sanotaan näin, että pallo elää ja palaa verkon yli sinne mistä tulikin. Onhan se jo jotain.

Ulkotennis on myös aivan muuta kuin pelaaminen sisällä. Kattoa ei ole, kenttä vastaa toisin, peli on hitaampaa, sitkeämpää jyystämistä. Pomppu saattaa muuttaa suuntaa, pysähtyä, oikutella, joskus tuulikin tarttuu palloon. Mutta se vain lisää peli-iloa. Antaa mennä. Pääasia, että muistaa helteellä juoda vettä tarpeeksi. Silloin voi kipittää pallon perässä sen kuin jaksaa.

Nautintoa Torpalla lisää se, että paikka on täysin uniikki: hiljaisuutta ja meren läheisyyttä keskellä Helsinkiä maaseutuympäristössä, jossa jollain lailla herraskainen tunnelma. Sen kaltaiseni tavallinen tuunari silti kestää. Kaiken kruunaa luonto, suuret puut ja lintujen äänet, joista erityisesti rakastan meriharakan naurua. Ainakin puolet nautinnosta menee Torpalla ympäristön piikkiin.

Torppaa hoitaa koulutoverini poika, mikä lisää yhden säikeen siihen, että siellä viihdyn. Oi Munkan yhteiskoulu josta pääsin ylioppilaaksi vuonna –62. Enpä silloin uskonut että pelaisin vielä joskus tennistä! Mieluummin tupakkaa, viinaa, tyttöjä ja tanssia. Vaan nyt on näin. Tanssikin on jäänyt ja mitä tyttöihin tulee, niin niitä on jäljellä enää tasan yksi. Mutta kylläkin paras kaikista.

Pelin jälkeen suihku, sitten hetki istumista päivänvarjon alla. Sitten kohti kotia tutut 60 kilometriä. Pieni hiki jäi suihkuun, hyvää oloa lisää Paolo Conten musisointi. Ja sitten on vuorossa maaseudun koti, jossa laitan pelivaatteet heti pesukoneeseen ja annan sen laulaa. Tuulessa ja auringossa vaatteet kuivuvat alta tunnissa. Mikä otsonin tuoksu kun puhtaan pyykin tuo sisään.

Muutakin päivästä palaa mieleen. Ennen tennistä istuin kahvilla Torpanrannassa siskoni Anjan kanssa. Hän yritti tappaa poppelinsiementä hyttysenä ja kun huomautin siitä,  sain hyvin Anjamaisen vastauksen: ”Olisin minä sen siemenenkin saanut hengiltä.” Kun ihminen lähestyy yhdeksääkymmentä ja on varustettu tuollaisella mentaliteetilla, voi vain toivottaa onnea matkalle. Olkoon se yhä pitkä.

Ulkokahvilan reunustalta näkyi meri, jolla joutsen lipui veneen lailla. Ja toinen hautoi jo, ei hievahtanutkaan. Yrmy tiesi voimansa.

Kahvilan laidalla omenapuu taas oli niin täynnä kukkia, että humautti esimerkillään taivaankin pieneen pilveen, minulle niin rakkaaseen linnunrintaan. Suojatkoon se meitä enkelien lailla, ajattelen nyt. Jos enkeleitä yleensäkään on. Mutta jotkut ihmiset muistuttavat heitä. Kaikki mitä ajattelemme, on lopulta totta, jos vain itse uskomme siihen.

(21.5.2019)