Kevät ei koskaan tule heti, vaan talvi hiipii jäljessä kuin jokin stalkkeri ja ottaa välillä orastavan vihreän otteeseensa. Tämä tapahtui pari päivää sitten. Muutamissa puissa oli jo kukkia, hennossa sakurassa ja koristekirsikassa. Kun yöpakkanen saapui, se yllätti kaikki muut paitsi sääprofeetat. Lumihärmä peitti maata ja japaninlyhtyä, kirsikka kukki silti yhä. Kumman lumi oli kauniimpaa? Niitä ei heti edes erottanut toisistaan.

Päätin siksi, että molempi parempi.

Äitienpäivä on vasta ensi sunnuntaina, mutta koska sen aikataulut ovat toiset, lähdimme käymään äidin haudalla, koska vainajat eivät päiviä laske. Otin iäkkään siskoni mukaan. Siitä olikin pitkä aika kun hän ja minäkään olimme Hietaniemen vanhaa puolta kulkeneet.

Jostain syystä olen aina pitänyt hautausmaista. Etsin sieltä ihmisiä jotka ovat merkinneet. He eivät ole sotapäälliköitä, keisareita tai poliitikkoja, vaan kirjailijoita, taiteilijoita ja säveltäjiä. Näin teen myös matkoilla. Nuoruuteni Pariisissa 1962 juoksin Montmartren hautuumaalla sinne tänne kuin vihikoira Baudelairen hautaa etsien. Tietenkään en löytänyt. Mutta äkkiä yhden haudan takaa nousi vanha nainen, katsoi minua kiitävän hetken ja huudahti: – Aaa, vuu shershee lö grav dö Bodleer. Ja minä huusin: – Uiiii. (Kirjoitin silloin ranskaa äänneasun mukaan, muuten en osannut.) Niinpä hän johdatti minut haudan luo. Vaikea sitä olisi ollutkin löytää koska Charles Baudelaire oli haudattu isäpuolensa kenraali Aupickin hautaan ja hänen nimensä oli kenraalin pitkän litanian alla. Niin pääsin kuitenkin sanomaan kiitoksen Pariisin ikävän (Le Spleen de Paris) kirjoittajalle.

Proustin haudan löysin helpommin Père-Lachaisen suurelta hautausmaalta. Tumma iso laatta maassa, pari kukkaa. Läheisen Jim Morrisonin hauta taas hukkui itkijöiden muistoesineisiin. Populaari voitti jo silloin laadun. Mutta Proust on kuitenkin kestävämpi. Mennyttä aikaa ei tarvitse edes tavoittaa, se on aina läsnä hänen kirjasarjassaan.

Josif Brodski (Joseph Brodsky) taas nukkuu Venetsiassa. Nykyään sinne johdattaa viittakin, ennen piti kysellä. Helsingin Hietaniemestä on aikanaan Voitto Viro tehnyt paksun kirjan jonka avulla parhaat taiteilijat löytää yhä hyvin. Vanhalla puolella heitä riittää, kuten myös uudempia taiteilijakukkulalla. Sielläkin käyn joskus. Kain Tapper tosin nukkuu Saarijärvellä, mutta toinen tuttu Juhana Blomstedt on kukkulalla. Kummankin töistä pidän yhä ja pidän paljon. Kirjailijoista ovat Leino ja L. Onerva ylivoimaisesti läheisimmät tällä hautausmaalla; Aleksis Kivi taas lepää Tuuslassa Pekka Halosen lähellä.

Eino ja Onerva, Nalle ja Moppe. Äidin haudalle päätyi kimppu Sitarlan villinarsisseja, ja Onervalle ja Leinolle sitten yksi symbolinen kukka. Onerva ei tullut koskaan äidiksi, mutta Leino oli hänen ikioma jättipalleroisensa. Hoitamista riitti. Vielä Riitahuhdassa, jossa Leino syksyllä 1925 jo makasi kuin tulevan tammikuun kuolinvuoteellaan Onerva vieraili. Heitä yhdisti sama verenkierto ja myös suurempi tunne: ”M.R.S. suomeksi Minä rakastan Sinua” kuten Leino vuonna 1924 kirjoitti.

Koska HAM, Helsingin taidemuseo oli lähellä, suunnistimme vielä Tennispalatsiin. Siellä oli avattu Ellen Thesleffin näyttely.

Moni muukin oli sen huomannut. Tilat ovat sen verran sokkeloiset että ihmisiä näki väliin enemmän kuin tauluja. En ollut siitä kuitenkaan pahoillani, koska yhtä mielelläni skannaan ihmisiä ja mietin heidän elämäänsä, kohtaloitaan, tulevaisuutta. Kuolleet elävät, elävät kuolevat. Koskaan emme aivan tiedä kuka, miten ja miksi.

Thesleff on aina kiinnostava, vaikkei maalaakaan kuin jumala, kuten itse tunsi.

Kaiku on yhä kaiku, pari omakuvaa vaikuttavia, muutama viiva siellä, toinen täällä puhuu edelleen laadukkaan kauneuden kieltä. Vaikka miten asiaa punnitsen, näen, että Helene Schjerfbeckin loppukausikin oli kollegaansa kiinnostavampi; Thesleff taas katoaa värimaailmansa hentoihin pyörteisiin. Mutta miksi verrata, en tee hänelle nyt oikeutta. Jokainen luo sillä tavalla jolla voi. Pääasia on, että oma tyyli ja persoonallisuus tulevat heti näkyviin: eräänlainen nimikirjoitus, kädenjälki, josta tekijän tunnistaa jo kaukaa.

Näin äskettäin minulle ennestään tuntemattoman tekijän pari työtä, joista heti tajusi persoonallisuuden, vain hänelle ominaisen viivan, johon ihastuin. Mikään ei ole tärkeämpää kuin se. Yksikään todellinen taiteilija ei voi olla kukaan toinen; epigonit taas erottaa heti. Ja sama pätee säveltäjiin ja kirjailijoihin. Oma lause on se kivijalka jolle kirjan rakennusta voi alkaa kohottaa.

Jokaisessa hyvässä taideteoksessa on osa sen tehneen ihmisen sielusta. Käytän mielelläni sanaa sielu ja sain äsken heti kuulla, ettei se kestä käytössä; tiede ei tunnista sitä. Jos, tiede ei ole kaikkitietävä. Onhan ihmisessä sielu, olen kokenutkin sen. Äsken vierailin kuolevan ystäväni luona sairaalassa. En silloin tajunnut, että hän itse tiesi kuolevansa, mutta näin kuoleman tulon kyllä. Puolet hänestä oli jo muualla, rauha oli mielessä. Ja ennen kaikkea sielussa. Se kulki siinä kahden eri maailman välillä eikä enää tiennyt kummassa eli.

Ihmisessä on varmuudella ruumis, sydän ja aivot eli mieli. Mutta missä sitten on sielu?

Kun ihminen kuolee ja sielu poistuu, ruumis pienenee heti. Sen voisi tiede vaikka punnitsemalla havaita… Sielu on ihmisen henkinen ilmentymä, sanon nyt asiaa mietittyäni. Ilman sitä me emme olisi ihmisiä vaan pelkkiä eläimiä. Maailmaa katsellessa tosin tuntuu, että eläimiä alkaa olla aina vain enemmän. Ei toisille, vaan itselle -ajattelu valtaa alaa. Sekin kertoo sielun paosta, sen muuttumisesta uhanalaiseksi kasviksi toisten kaltaistensa joukkoon.

Palaan hyvään kirjaan, jossa sielun on myös oltava mukana. Vaikka ihminen osaisi kirjoittaa kelpo lauseen, se ei kuitenkaan riitä. Kirjaan tarvitaan myös ´lukemiseen pakottava näkemys, hahmo´. Tämän opin jo vuonna 1968 Otavassa, kun aloitin siellä kustannusvirkailijan työni. Joku osaa tehdä lauseen, toinen hahmon, mutta aika harva kummatkin. Yrittänyttä ei silti laiteta, kehittyä ja kasvaa voi. Aina tulee mieleen Eino Säisä jonka esikoisromaani Tummat (1963) ei luvannut mitään, Yöstä tullut (1964) jo paljon ja Viimeinen kesä (1967) sitten kaiken. Mutta kuka lukee enää Säisää, kuka muistaa hänet. Kirjallinen maailmamme on täynnä huuhaata ja äskeiset mestarit katoavat sen alle kuin rantakivet hyrskyihin.

Niin käy kohta myös suurille klassikoille. Aikamme ei suosi ajattelua tai korkeaa tasoa, se suosii vain myyntiä, samantekevää millä se saadaan aikaan.

Rahan orja oli Leinon yhden tosin varsin heikon romaanin nimenä. Sen Leino julkaisi vuonna 1912. Sata vuotta on mennyt, ylikin, ja mammonan perässä juostaan sopulien lailla. Jos joskus muinoin kustantaja saattoi tuntea häpeää jostain julkaisemastaan, nyt hänen silmänsä etsivät vain sitä viivaa, jonka yläpuolelta jää rahaa osakkeenomistajille jaettavaksi. Mitä enemmän sitä parempi. Muuta tehtävää ei kirjallisuudella tunnu enää olevan.

Mutta maailma ei ole rahan maailma vaan luonnon. Ilman luontoa ei ole mitään elämää. Se katoaa kuitenkin kiihtyvällä nopeudella, näin kertoo uusin YK:n raportti. Uskon. Kevätlintuja on jälleen hieman vähemmän kuin ennen, metsä ei enää helise. Mutta onneksi puut vielä kasvavat ja kukkivat. Viikko sitten veikkasin, että tuomi alkaisi kukkia viime sunnuntaina. Nyt on tiistai, mutta tänään se ehkä tapahtuu. Jos, otan kuvan ja laitan sen tähän perään myöhemmin. Symboloikoon se hengen voittoa aineesta, taiteen voittoa rahasta. Sillä raha katoaa lopulta aina eikä siitä ole todellisen ihmiselämän rakentajaksi. Pitää kuitenkin kulkea vähän pitempi tie täällä, ennen kuin sen saattaa ymmärtää. Siksi tälle matkallemme on hyvä kelpo purjetuulen lisäksi pyytää ensin rakkautta ja sitten myös paljon paljon onnea.

(7.5.2019)