Aamu oli kylmä ja laaksossa ja teillä sumua. Aurinko nousi ja sen säteet sääreilivät, kuten ennen sanottiin. Senkin sanan muistan lapsuudesta.
Lapsuus on varmuudella avain kaikkeen siihen mitä olemme ja miten ja miksi elämme.
Sunnuntai on vanhastaan ollut lepopäivä, mutta täällä se muuttui työpäiväksi. Oli tuotu iso roskalava ja se piti tietenkin täyttää kaikella sillä mikä liiteriin ja vanhaan autotalliin oli taas kerran kertynyt. Olen asunut talossa kohta 36 vuotta ja tämä on kolmas roskalava, joka kuormittuu siitä turhasta tavarasta, jonka kaltaiseni ihmispolo on kaatopaikan sijasta vielä päättänyt säilyttää myöhempää tarkoitusta varten. Se tarkoitus selvisi taas kerran näin.
Miten paljon turhaa tavaraa. Voi tätä tauhkan määrää, jotenkin noin Helena Anhava kirjoitti runossaan. Mutta siellä lava on nyt täynnä ja liiteri ja autotalli lähes tyhjiä. Pian kuorma-auto hakee lavansa ja se siitä sitten. Seuraava lavaa en jää enää odottamaan. Lupaan, että tuollaisen tavaran ja ihan pelkän turhan roskan kokoaminen saa jäädä.
Kaunis oli päivä, vaikka kolea. Jo aamu oli hyvä, heräsimme aikaisin ja puhuimme ja puhuimme. Ja sitten vähän aikaa töitä eri puolilla seutua ja sitten taas yhdessäoloa.
Kävimme katsomassa Valkerpyyn järven näköalapaikkaa, pikku Kolia, joksi sitä kutsun, ja sinne kulku pitkin polkua joka vie halki Olavi Leikolan rauhoittaman ikimetsän on aina yhtä lumoava tapahtuma. Ja kun seisoimme kalliolla, lumoutui elämänkumppanikin.
Järvellä tuuli ajeli pieniä vihureita, mutta muuten järven otsa oli tyyni. Aurinko paistoi. Viileä ilmanalakin tuntui juuri nyt kuuluvan asiaan. Ja koivujen lehdet suurenivat silmissä. Puissa oli jopa naavaa. Sydämeen tunkeutui sellaista onnea, jollaisesta en oikein ollut ennen tiennytkään.
Tulevia uimapaikkoja piti myös tarkistaa. Nummen Pitkäjärven uimaranta oli autio, tyhjä ja kaunis; se odotti vain kesää. Vesi kirkasta, puhdasta, pohja näkyi kuin lasin läpi. Kesällä rannalla on lähinnä lapsiperheitä, sillä se on pitkään matalaa. Pienetkin voivat leikkiä ja kahlailla rauhassa. Kesä! Sekin olisi vielä edessä. Miten ihmeellinen ajatus, että taas on kaiken aikaa jotain hyvää odotettavaa.
Lavalle roskia ja vanhoja papereita kantaessani yhdestä laatikosta putosi A-nelosen arkki. Siinä oli kirjoitusta, jonka käsialan tunnistin omakseni.
Olin sen sitaatin joskus jotain tarkoitusta varten kopioinut. En heittänyt paperia lavalle vaan toin sen kotiin ja luin. Ja kylläpä kannatti:
”Tuli nimittäin selville se ajatus ja vakuutus, että maailman kaikki onnettomuudet, kärsimykset, kaikki paha, viepi ihmiskuntaa ja ihmisiä eteenpäin, ettemme me saa vihata niitä eikä tuomita, joiden kautta paha tulee, vaan sääliä niitä ja rakastaa, sillä ne ovat onnettomia ja kärsivät, vaikka samassa ovat maailman parantajat.”
Näin kirjoitti Elisabeth Järnefelt pojalleen Arvidille Grankullasta marraskuussa vuonna 1923. Elisabeth oli venäläinen ja Suomeen naitu, alkuaan siis Clodt von Jürgensburgin taiteilijasukua (Anitskovin sillan hevospatsaat!). Itse olen tuntenut yhden sen viimeisimmistä vesoista eli paroni Klodtin 1970-luvulla Moskovassa. Hänkin oli taiteilija ja kirjankuvittaja. Ehkä lahjakkuus todella kulkee myös geeneissä. Arvidin sisar Aino taas oli Jean Sibeliuksen puoliso. Pienessä maassa ovat ihmisten väliset säikeet aina olleet todella kiinnostavia.
Elisabeth ja Arvid toteuttivat tolstoilaisuutta myös Lohjanjärven seudulla.
Tekstin ajatus on kaunis ja hieno. Puhdas, tekisi mieleni sanoa. Kun maailmaa katselee, ei heti kuitenkaan tule mieleen että näinkin voisi ajatella. Joka asiassa on puolensa. Ehkä meidän aina pitäisi löytää kummatkin puolet ennen lopullista päätöksentekoa?
Pihalla oli pieni kirsikka jo aloittelemassa kukintaa.
Kaikkialta maasta pulpahti esiin uusia kukkia. Piti vain olla, katsoa, ihmetellä, kuvatakin. Tätä, juuri tätä on kevät. Ja miten nopeasti tämä kaunein aika meneekään ohitse! Juuri nyt on vihreällä ne sadat eri sävynsä.
Päivä alkoi painua pulkkaan ja ilta saapui. Aurinko paistoi suoraan keittiön ikkunaan 20.34:sta alkaen kuten aina kesäisin. Se tuli niin matalalta että säteet kulkivat läpi koko talon ja päätyivät piirtämään häilyviä varjokuvia jopa makuuhuoneen seinälle, sillä talossamme ovat sisäovetkin aina auki.
Sitten ilta alkoi olla lopuillaan, koitti yö, sitten taas uusi aamu. Sitä elämme nyt. Kuistilla kuuntelimme vielä aamukahvin jälkeen hetken lintuja: kaulushaikaran kumeaa ääntä, peippoa, punarintaa, laulurastastakin. Mutta siihen se hetki jäi. On maanantai, työpäivä niillä joilla maassamme töitä on. Niin elämänkumppani lähti ja jätti minut pitämään huolta talosta. Ja yritänhän minä. Vielä talo pysyy pystyssä, kuten me ihmisetkin. Vaikka maailmassa taas mitä tapahtuisi, on silti uskottava, että edessä odottaa myös valoisa tulevaisuus.
(29.4.2019)