Tulee päivä joka on satua. Tuuli moinaa, lämpötila on kahdenkymmenen korvilla vaikka eletään vasta huhtikuun loppua. Lähdemme soutamaan jokea ylös Musterpyyn järvelle.

Virta on osin vielä voimakas, mutta saan vanhan paatin etenemään Sitarlanjokea ja sitten joen niskan yli järvelle. Matkaa sinne tulee puolisentoista kilometriä.

Hanhiparvia lentää pään yli, niitä riittää nyt. Ne suuntaavat kulkunsa pohjoiseen, mutta lepäävät ja syövät pelloilla. Katselen niitäkin ja yritän kuvata, mutta menestys ei ole kovin hyvä. Pieneksi pisteiksi hanhet jäävät.

Muisto on kerrankin kuvaa vahvempi.

Elämänkumppani kuvaa myös. Hänellä on vakaa käsi ja hyvä silmä ja kuvasta tulee mainio, koska myös hetki on suotuisa: lepuutan juuri airoa ja se piirtää vanaa tyyneen jokeen. Kuvassa on tasapaino, jota vain airo rikkoo. Sen pää lienee kultaisessa leikkauksessa, jos oikein ymmärrän.

Meillä on mukana kahvia ja pullaakin. Pieni piknik soutuveneessä on paikallaan. Miten hyvältä se tuntuu. Itse asiassa kaikki tuntuu hyvältä.

Lähdemme takaisin. Elämänkumppani soutaa nyt, oppii uuden sanan: lipiskoida. Mutta soutaa osaa hänkin. Ja myös virta vie meitä takaisin kohti omaa laituria.

Suloinen on rauha maailmassa, olkoonkin lumetta muualla. Mutta totta se on juuri nyt juuri täällä. Ja rauha on myös sydämessä. Mikä on elää ja olla maailmassa näin, edes hetken verran. Kyllä arki taas meitä suomalaisia opettaa. Ja se arki tulee aina aikaisemmin kuin kukaan koskaan osaa odottaa.