Eilinen eli lauantai oli sumea tihmuinen päivä, joka kirkastui vasta iltaan mennessä.

Päätin siksi tehdä saunan ja sainkin siellä taas niin hyvät löylyt, että kun palasin polkua pitkin talolle putipuhtaana poikasena, oloni oli auvoinen. Lueskelin hetken ja nukahdin vahingossa viattoman uneen. Ja katso, maailma näytti jälleen hymyilevät kasvonsa, kun herätessäni pilvet repesivät ja aurinko paistoi.

Mutta aina ei sääkään vaikuta mielentilaan. Hieno oli ollut aamupäiväkin, kun sitä vain alkoi ajatella. Joskus kaikki asiat osuvat täydellisesti yhteen.

Sunnuntai valkeni jo viiden aikaan. Kuu paistoi vielä, ei enää aivan yhtä täytenä kuin muutama päivä sitten. Mutta aurinko alkoi nousta. And the sun also rises... Yksi nuoruuteni lempikirjoista. Kiitos, herra Hemingway. Yhtä kaikki opin sinulta eli kirjoistasi jotain; myös sen että huonojakin säitä saamme kokea.

Aloin nyt systemaattisesti siivota yläkertaa. Olin kasannut sinne välihuoneen kirjastoon kaikki alakerrasta turhina poistetut kirjat. Nyt oli niiden vuoro jakautua kahteen kastiin: niihin jotka saivat vielä jäädä yläkertaan ja niihin, jotka tuttu antikvariaatinpitäjä hakisi. Lohdutin itseäni sillä, ettei niillekään sentään sattuisi mitään pahaa. Ne vain lähtisivät kiertoon ystäväni toimesta. Kyllä joku ihminen vielä Suomessamme ehkä on niin viisas ja valveutunut, että haluaa ihan omin silmin lukea oikean ja todellisen kirjan.

Jos olisin todella ruvennut miettimään minkä jättää, minkä laittaa liiteriin vietäväksi, sen vanhan autotallin väliaikaiseen varastoon, olisin tekemässä tätä työtä vielä kesäkuussa. Mutta sitä en halunnut ja muistinhan minä kirjani. Montako tuhatta niitä edelleen yhä on, en ole laskenut. Ne olivat aina olleet minulle läheisiä ja tuttuja, kuin ihmisiä, jotkut jopa parhaita ystäviä. Silti niitä oli jo liikaa; kohta talo ei enää kestä niiden painoa eikä käytävillä voisi kulkea. Enkä minä ehtisi lukea niitä kaikkia enää uudestaan vaikka eläisin maailman vanhimmaksi ihmiseksi.

Nopea lajittelu tuli ainoana kysymykseen. Virheitä ei kuitenkaan saisi sattua. Kuinka edetä siis. Esimerkiksi niin, että kun poisheitettävien kassi olisi täynnä, kantaisin sen heti alakertaan oven eteen. Enkä sitten koskaan enää katsoisi kassin sisälle. Näin mieleni pysyisi tyynenä.

Kului tunti, toinenkin ja äkkiä vain yläkerrasta hävisivät ainakin kaikki sinne kannetut muovikassit. Osa kirjoista oli saanut armon ja niiden pino oli entistä korkeampi, mutta nyt myös autotallin takaosa oli täppösen täynnä kirjakasseja. Seuraavaksi ottaisin kirjahyllyistä pois teokset jotka saisivat myös määräyksen matkustaa muualle ja tilalle laittaisin lattiapinoista ne kirjat jotka armahtaisin. Vähän minusta tuntui kuin keskitysleirin vartijasta, edellyttäen että tällä olisi ollut sydän ja tunteet.

Millaisia kirjoja yhä jätin itselleni. Vain parhaita, halusin sanoa, mutta en ollut asiasta varma. Ehkä tunnesiteilläkin oli ollut sanansa sanottavana. Otin siksi säilytettävien pinoista satunnaisesti niihin päällimäisiksi jääneitä ja toin ne alakertaan. Skannasin niiden kannet ja kas, tässä kirjoja nyt on itseni ja muidenkin ihmeteltäväksi. Esimerkiksi nämä saivat luvan jäädä.

1. Marcel Proust: Un amour de Swann. Gallimard, 1954

Kansi on ilmeisesti jostain filmistä, mutta sama se. Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -teossarjan olen jo aikanaan lukenut, ensin englanniksi, sitten hieman ranskaksikin ja lopulta suomeksi, kun vuonna 1968 aloitettu suomennostyö viimein saatiin Otavassa päätökseen. Tämä kirja on Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan ensimmäisen opuksen ohella suosikkini. Voisin hyvin lukea sen ranskaksi, jos maahan vielä joskus päättäisin matkustaa.

2. Anja Kauppala: Albina. Aleksis Kiven suuri rakkaus. Ajatus Kirjat, 2003

Kivi on aina kiinnostanut minua; äänestäisin edelleen Seitsemän veljestä Suomen parhaaksi romaaniksi olkoonkin että on myös ensimmäinen sellainen. Tämän teoksen olen ostanut jostain messujen myyntipöydältä, luulen, ja sen virheitä on tarkka lukija kauniisti kynällä jo ehtinyt oikoa. En usko Albinaa myöskään suurimmaksi rakkaudeksi. Mutta suureksi ihastukseksi kyllä. – Kivellä ei ollut naisten kanssa pienintäkään onnea.

3. Arvid Järnefelt: Matkaltani Venäjällä, Otava, 1899

Järnefelt matkalla Tolstoita tapaamaan… Kuinkahan moni käy nykyään kumartamassa suosikeilleen ja eräänlaisille opettajilleen, kun nämä ovat vielä elossa. Itse vierailen kyllä haudoilla, mutta ainoa kirjailija jonka kanssa olisin voinut ehkä vaihtaa pari sanaa oli Antonio Tabucchi. Juri Trifonovin ehdin sentään onnekseni tavata juuri ennen tämän kuolemaa. Hieno kirjailija hänkin yhä vain.

4. I.A. Krylov: Tarinoita, Valtion Kustannusliike, Petroskoi, 1952

Venäläinen klassikko, käännetty suomeksi ja julkaistu Karjalassa. Kääntäjää tai kääntäjiä ei ole mainittu, mutta runoteksti on yllättävän sujuvaa. ”Sika iki-Tammen alla röhkien, terhoja söi enemmän kuin kylläksensä.” Piskuinen kaunis kirja, joka kantaa kunnialla sisällään suuren klassikon meillä vähäntunnettua runoutta. Siinä on myös kiinnostava omistus, kun kirja on lahjoitettu minulle: ”Hannu Mäkelälle Ystävän päivänä 14.2.1996 Sitarlan kirjastoon Erno [Paasilinna]”.

5. Antonio Tabucchi: Sostiene Pereira, Feltrinelli, 2002

Tämän Tabucchin teoksen olen lukenut italiaksi kenties kymmenisen kertaa. Sen vaikeusaste sopii minulle, ja teos miellyttää niin kerronnaltaan kuin filosofialtaan. Lehtimies Pereiran persoonallisuus kokee vaihdon; rauhallinen myötäjuoksija kääntyy Salazarin Portugalia vastaan. Tabucchi sai aiheen eteensä kun vahingossa eksyi tuntemattoman lehtimiehen hautajaisiin, jossa saattajia oli todella vähän. Siksi hän kiinnostui miehestä ja tämän menneisyydestä, mutta teki siitä oman fiktionsa.

6. Shekspir (Shakespeare): Gamlet, Djetskaja Literatura, 1956

Venäjäksi Hamlet on Gamlet. H vaihtuu usein g-kirjaimeksi. Gemingway. Toki kirja on tuttu, mutta tämän käännöksen on tehnyt itse nobelisti Boris Pasternak. Lastenkirjako tämä siis olikin? Tai sitten Neuvostoliiton kouluissa panostettiin aikanaan myös todella hyvään kaunokirjallisuuteen.

7. Jon M. Sweeney: Strange Heaven, Paraclete Press, 2006

Tätä Neitsyt Mariasta tutkivaa kirjaa en ole lukenut, ostanut vain. Aihe kiinnosti, sitten aikapula yllätti. Teos saa siis nyt kiireesti siirtyä yöpöydälle lukemista odottavien pinoon.  Myytit innostavat minua, ja takakannen mainos sanoo, että Neitsyt Maria inspiroi ihmisiä enemmän kuin mikään muu nainen historiassa. Näinköhän enää on, voisi kyllä kysyä.

8. George Sand: Journal intime, Seuil, 1999

George Sand oli nainen, rohkea feministi, joka katsoi että miehen nimen käyttäminen tekijänä poistaisi monia sukupuolen tuomia esteitä, joita naiset ennen joutuivat kokemaan. Intiimi päiväkirja on nimensä veroinen, se alkaa vuodesta 1833. Mikä parasta: pieni kaunis pokkari kulkee helposti mukana. Luen tämänkin uudestaan jos matka Ranskaan todella tulisi vielä kuvioihin.

9.

Viktoria Tokarjeva: Doma stajat dolshe, tshem ljudi, Azbuka, 2017

Ostin kirjan aikanaan Dom Knigistä sen nimen perusteella: Talot kestävät kauemmin kuin ihmiset. Niin taitaa olla, vaikka nykyajan rakennustekniikkaa viittaa muuhun. Pieniä kertomuksia, novelleja ja artikkeleita on sopuisaa lukea lyhyelläkin matkalla.

10. Sinikka Tirkkonen: Valon halki, pimeän halki, ntamo, 2013

Runoja joista olen paljon pitänyt. Sain kirjan postissa tekijältä jo ilmestymisvuonna. Annoin sille nyt heti luvan pysyä edelleen hyllyssä. Poimin siitä tähän luettelon lopuksi pienen runon jossa vilahtaa toinenkin suosikkirunoilijani. Kas tässä:

”Minulle tuli illalla ajatuksia

puiden hämärässä ja oikeusoppineiden seurassa.

Pihlajanmarjat paloivat pieninä liekkeinä.

Ja kuu, hajamielinen, katsoi sytyttämäänsä tulta.

Eeva-Liisa Manner tuli lähelle ja puhui kuin äiti.”

Näin olen kirjojen matkassa päässyt jo lähes iltapäivän loppuun. Vielä aurinko paistaa, vielä tuulen nostattamaa vihaista viriä näkyy tulvajärvellä. Mutta pian kaikki tyyntyy ja tuulikin käy levolle. Olin päättänyt tehdä päivällä kävelyretken luonnossa, mutta siitä tuli silloin vain noin kahden minuutin pituinen. Joskus niinkin lyhyt aika voi silti olla kokemus, joka mykistää. Maailma on edelleen suuria ihmeitä täynnä.

(24.3.2019)