1.

Lauantaina osallistuin Karjaan kirjakekkereihin. Karjaan kirjastossa en ennen ollut käynytkään; Fiskarsiin mennessä olen Karjaan läpi vain ajanut, mutta nyt tiedän paikasta hieman enemmän. Familiäärinen tilaisuus ja mukavia ihmisiä. Sellaisia, joiden kanssa mutkattomasti tuli toimeen.

2.

Puhuimme toimittaja Pia-Maria Lehtolan kanssa vanhemmista kirjoistani ja Venäjästä, mutta jotenkin en enää saa otetta niihin, vaikka kyse on lähimenneisyydestä. Mutta siinä ei ole mitään uutta, menneisyyteen en ole oikeastaan koskaan palannut, varsinkaan silloin, kun se koskee omaa elämääni. Olen myös pelännyt Lootin vaimon kohtaloa enkä ehkä turhaan. Jos luulee jo tehneensä jotain, mitä tulevalle sitten jää?

Kokonaan toinen asia on ollut penkoa historiaa, lukea toisten elämästä, miettiä millaista se on ollut. Aloitin tämän jo aikanaan Samuli Kustaa Bergin (Samuel Gustaf Berghin) kanssa (Fenlit, 1982)  ja matkaa on jatkettu monessa kirjassa varsinkin Leinon ja L. Onervan seurassa, mutta myös Aleksis Kiven sekä Casanovan ja Eduard Uspenskin kyytimiehenä.

3.

Uusin tulokas tähän ketjuun ja kaikkein vanhin ja nuorin heistä on sitten Jeanne d´Arc, joka eli 1400-luvun alussa (1412 – 1431).

Sinnikäs tyttö syntyi Lorrainessa Domrémyn kylässä, näki näkyjä ja kuuli ääniä jo murroisässä, uskoi näkemiensä pyhien (Arkkienkeli Mikael, Pyhä Katariina ja Pyhä Margareetta)  sanoihin eli Ääniin, käsitti ja uskoi olevansa Jumalan välikappale ja pelastavansa Ranskan. Maa oli sodassa englantilaisten ja heidän liittolaistensa burgundien (Bourgogne) kanssa ja sotamenestys oli aina vain huonompaa. Pian tärkeä Loiren laaksossa sijaitseva Orléansin kaupunkikin olisi heidän vallassaan ja tie etelään Välimerelle täysin auki.

4.

Jeanne ryhtyi Äänien ajamana toimeen ja monien mutkien jälkeen pääsi jopa kruununperillisen (Charles VII) puheille. Tyttöä tutkittiin kauan, mutta koska hän oli neitsyt (la Pucelle) – neitsyt kun ei voinut joutua saatanan valtaan – häneen, viattomaan sieluun, alettiin vähitellen luottaa.

On muistettava että aikakausi oli toinen kuin nykyään. Jumalan olemassaolo oli kaikille itsestäänselvyys. Samoin se että Saatana vaani jokaisen ihmisen sisintä. Myös metsät olivat täynnä henkiä ja keijuja. Yksisarvinen sekä aarnikotka olivat samaten olemassa. Tämä pitää tietää, jotta ymmärtää kuinka Jeannen kaltainen tyttö pääsi sittenkin vaikuttamaan valtakunnan kohtaloon.

Kaksi ensimmäistä Jeannen ennustusta toteutui pian: Orléansin piiritys lopetettiin kun hänen esimerkkinsä kannusti joukkoja ja sen jälkeen kruununperillinen (dauphin) todella kruunattiin Reimsissä ikiaikaisin menoin. Mutta sitten onni kääntyi. Pariisia ei vallattu ja lopulta Jeanne omaa uhkarohkeuttaan joutui vihollisen vangiksi Compiègnen taistelussa.

Lähes vuoden vankeudessa oltuaan hänet tuomittiin kuolemaan ja poltettavaksi roviolla Rouenin kaupungin torilla.Syytekohtia oli kymmeniä, jokainen niistä olisi riittänyt kuolemantuomioon. Yksi vakavimmista koski sitä, että hän oli pukeutunut miehen vaatteisiin! Jeanne oli myös saatanan sikiö ja armanjakkien huora vastapuolen mukaan. Pahempaa ihmistä oli vaikea löytää. Ei siinä kaikki; roviolla ruumis poltettiin kokonaista kolme kertaa ja lopulta tuhka ripoteltiin Seine-jokeen, jotta mitään palvontapaikkaa ei syntyisi. Ja se siitä sitten, burgundit ja englantilaiset arvelivat.

5.

Toisin kävi. Jeannen Ääniltä saamat kaksi muutakin ennustusta toteutuivat kuoleman jälkeen ja satavuotinen sota saatiin lopulta päätökseen. Ranska oli jälleen yhtenäinen maa.

Koska kirkkokin oli nyt yhtenäinen, oli helppoa tehdä uusi päätös; Jeanne ei ehkä ollutkaan noita ja kerettiläinen, vaan viaton nuori tyttö joka uskoi Jumalaan. Silti kului vuosisatoja ennen kuin kirkko pääsi niin pitkälle, että julisti hänet 1900-luvun alussa autuaaksi ja sitten 1920 jopa pyhimykseksi.

Pitkän tien nuori tyttö oli siihen mennessä ehtinyt jo kulkea. Mutta jo 1400-luvulla ajan suurin runoilija Christine de Pisan, joka myös oli ensimmäinen nainen joka ansaitsi elantonsa kynällään, kirjoitti hänestä ylistysrunon: ”Hän teki enemmän kuin viisituhatta miestä.” Varhaiset esifeministit ymmärsivät myös Jeannen arvon ja merkityksen tienraivaajana ja näin lienee Euroopassa yhä.

Patsaaksi hän toki oli päätynyt aiemminkin. Käydessäni keväällä 2018 Pariisissa, nojasin 1800-luvun muistomerkkiin ja mietin vuosien kulkua. Koskaan emme tiedä, mitä elämä tuo, koskaan emme myöskään tiedä mitä meille kuoleman jälkeen tapahtuu.

6.

Kirjaan tulin keränneeksi materiaalia yli 40 vuoden ajan ja kävin silloin myös Jeanne d´Arcin paikoilla, ensin sattumalta, sitten jopa tarkoituksella. Piti myös ottaa selvää millainen 1400-luvun alku oli Ranskassa, jotten kirjoittaisi aivan puuta heinää eli anakronismeja. Sillä vaikka teokseni on eräänlainen kertovan tietokirjan ja normatiivisen romaanin hybridi, romaanissakin pitää asioiden olla linjassa totuuden kanssa.

Myös ranskalaiset itse ovat anakronismeihin väliin sortuneet. Yhdessä palkitussa kirjassa Jeannen perhe syö perunaa, mitä ei vielä silloin ollut Amerikasta tuotu, kun koko maanosaa ei vielä ollut eurooppalaisittain ´löydetty´. Osmo Pekonen taas havaitsi kirjassani mimosan; sitäkään ei vielä Ranskassa tuolloin kasvanut. Onneksi ehdin muuttaa sen luumupuuksi.

Jotain ehkä aina silti jää, kirjoitusvirheitä varsinkin. ”Elämä on täynnä pieniä vihreitä”, kuten muuan rakastettava lapsi aikanaan virheistä laittamattomasti totesi.

7.

Työ on tehty, ja aina kun se on ohi, tulee pieni tauko kun miettii minne seuraavaksi suuntaa. Maailmassa riittää aiheita, mutta niistä pitäisi valita se kiinnostavin; sellainen jolla on sanottavaa ensin itselle ja sitten ehkä myös toisille. Päässä pyörii ja surisee. Teeman ilmeisesti jo tiedän, peruslausetta haen, mietin kertojaa, joka on joka hän tai minä. Ja sitäkin onko teos preesensissä vai imperfektissä. Ehkä joku hän kertoo tarinansa, ehkä preesens on hyvä aikamuoto. Tai sitten sittenkin minä ja totuuskirja tyyliin cinéma vérité. 

Mikäs siinä, koeliuskoja voi aina tehdä. Mutta ensin on löydettävä kestävä lause, sellainen tapa puhua jolla kertomus etenee ja löytää rakenteen, hahmonsa. Lause on vasta hakusessa, kuten niin usein sanotaan. Mutta jos hyvin käy, eräänä päivänä löydän senkin. Siihen asti elän elämää, jossa on paitsi arkea ja tavanomaista työtä, myös paljon iloa – ja ihmeellistä kyllä jopa toivoa.

(10.3.2019)