Heräsin varhain maanantaiaamuna Pietarissa. Uni ei tullut. Mutta kun ei niin ei. Ryhdyin töihin ja sain kirjan valmiiksi. Suunnitelma loppuelämän varalle teoksen hiottu käsikirjoitus lähtee kohta kustantajalle kun vain painan nappia.

Sitten on vuorossa Jeanne d´Arc. Kirja löysi kustantajan ja ilmestyy jo heinäkuussa.

Se on ollut yksi suurimmista ja hankalimmista töistäni. Pieni tyttö, joka kuuli Ääniä ja uskoi Jumalaan, sai jo kukistumassa olevan Ranskan jaloilleen, mutta maksoi siitä hengellään. Hänet poltettiin noitana ja kerettiläisenä Rouenin torin roviolla 19-vuotiaana vuonna 1431.

Jeanne oli todellinen esifeministi, käsittämättömän rohkea, vaikkei ollut saanut koulutusta eikä osannut lukea saati kirjoittaa. Häntä ylisti runossaan myös Christine de Pisan, toinen suuri aikautensa nainen, runoilija omasta pyynnöstään. Jeannessa oli voimia enemmän kuin tuhannessa miehessä, vai oliko se viidessätuhannessa! Täytyypä tämä vielä tarkistaa. Löysin kohdan manuksesta ja laitan tähän kääntämäni pikku pätkän. Kas näin vanhempi naisrunoilija ylistää Jeanne d´Arcia lähes 600 vuotta sitten:

               ”Naisten sukupuolta ja kunniaa

                 tahtoo Jumala täten nostattaa.

              Verratkaapa Neitsyttä kaikkiin toisiin

               omaa maatamme tuhoaviin loisiin.

              Miten Jeannea saattaisi kukaan piestä,

           hän teki enemmän kuin viisituhatta miestä.

              Voisimmeko viimein elää siinä uskossa,

                että pettureiden aika olisi lopussa.”

Valitettavasti pettureiden aika ei vieläkään ole lopussa. Mutta siihen meidän ihmisten pitäisi yhä vain pyrkiä.

Lähdin aamupalan jälkeen ulos. Kuljin tutut paikat, katsoin vielä mitä tässä Venäjän eurooppalaisimmassa kaupungissa katsottavissa oli ja on. Ihmisiä ei ollut ennen kahdeksaa paljoakaan liikkeellä kirpeässä pakkassäässä. Kuljin varoen, tiet olivat liukkaita, olin mennä nenälleni saksalaisilla kengillä, joiden pohja on ilmeisesti pelkkää muovia. No, ensi talvena ymmärrän paremmin mitä jalassa pitää pitää.

Löysin auton lumen alta, sen kylkeen oli kirjoitettu: ”Aaveiden metsästäjät.” Heitäkin tässä maassa tarvittaisiin, mutta autosta näki, ettei se pitkään aikaan ollut ollut enää liikkeellä.

Sanoin hyvästit Pushkinin patsaalle, Gogolille, noille venäläisille klassikoille joita rakastan – omaa epäjumalaani Tshehovia unohtamatta.

Sanoin hyvästit myös Palatsiaukiolle sekä Amiraliteetille ja Iisakin kirkolle.

Hyvästelin ihmeellisimmän matkamuistomyymälän ikkunan täällä. Suomessa se ei enää olisi mitenkään mahdollinen.

Ja sitten kumarsin vielä kerran varsinkin enkelille Palatsiaukion pylvään nenässä. Sillä riittää työtä, jotta ihmiset pysyisivät edes jotenkin ihmisten näköisinä.

Viimeiseksi hyvästelin Millionnaja-kadun Atlas-jättiläiset joiden harteilla on edelleen koko maailman kärsimys ja kuorma. Katsokaa että selkänne kestävät sen. Toivoa ei ole paljon, mutta toivoa on!

Luulen, etten tämän jälkeen enää palaa tähän kaupunkiin eikä se ole tarpeenkaan. Kaikki on nähty, sovussa eroan. Kaupunki pysyy ja jatkaa elämäänsä ilman minuakin. Ja minä jatkan elämääni. Eteenpäin on aina mentävä. Lootin vaimon kohtalo on liiankin selvänä mielessä.

(4.3.2019)