Talo maalla on Väinö ”Vänne” Kirstinän hieno runokokoelma. Omistan tämän kirjoituksen myös hänelle, tuolle edesmenneelle vauhdittoman pituushypynkin mestarille.

Oli aika jolloin ihmiset halusivat muuttaa maalle, pois kaupungin humusta ja melusta, terveellisempään ja rauhallisempaan ympäristöön. Niinpä 1980-luvun alussa halusin sitä minäkin. Oikeastaan se tuntuu merkilliseltä, sillä kuinka Kallion kundi voisi viihtyä landella jossain skutsissa, jossa snadit fogelit sjungaa. Mutta olihan minulla takana kaikki lapsuuden kesät (”kliffaa kun saa budjaa landel”) Kukkiajärven Siikasaaressa. Lapsena se oli itse asiassa usein kuin kidutusta ja vankila, mutta niin vain kävi, että jälkensä se jätti. Jälleen kerran: lapsuus meidät muovaa, loppu on sitten asioiden ja piirteiden tasoittamista ja korjaamista, joka onnistuu vain, jos alkaa katsoa itseään myös ulkopuolisen silmin omaa minuuttaan silti väheksymättä.

Muistan miten etsin sopivaa paikkaa vuosikausia. Aina jokaisessa mökkerössä oli vikansa. Joskus naapuri oli liian lähellä tai sähkö puuttui, joskus kaivokin. Tai sitten vieressä kulki valtatie ja liikenne jyräsi kuin stadin kartsoilla. Helppo oli sanoa ei, mutta tavoite rauhasta, omasta Joel Lehtosen Tusculumista, tuntui karkaavan vuosikymmenien päähän.

Viimein kohtalon oikusta jouduin paikkaan, jonne oli tultu vain välittäjän antamien ohjeiden perusteella. Keltainen talo oli ränsistynyt, savupiiput romahtaneet, kuisti myös; Putkinotko se oli. Mutta ne puut, se metsä, se maisema…

Sisään ei päässyt, kun ei ollut avainta, joten kurkin ikkunoista ja näin vain röykkiön kirkaanvärisiä rumia huonekaluja.

Soitin välittäjälle silti ja sanoin, että ostaisin talon. Se oli komea lause mieheltä jolla ei ollut oikeastaan rahaa eikä pankkilainasta vielä tietoakaan. Mutta sen sanominen tuntui hyvältä suussa. Vähemmällä uholla olisin kaiken menettänytkin, ymmärrän nyt.

Välittäjä sanoi ettei taloa voi noin ostaa, se pitää nähdä myös sisältä. Niinpä hän ajoi minut katsomaan sitä uudestaan. Kun pääsimme mäelle, hän huomasi unohtaneensa avaimen toimistoon. Minulle se oli yksi ja sama. Kerroin taas että haluan paikan. Hän ajoi takaisin yhtä kovaa kuin tullessa ja sanoi että tämä on huono juttu. – Miksi? – Ensimmäinen ostaja ja ostaa, myyjät ajattelevat että meni liian halvalla, hän luennoi. Mutta minä en ajatellut sitä. Rahamäärä oli minulle niin iso, etten vieläkään oikein ymmärrä, miten sen lopulta sain kasaan. Vain nuori voi ostaa jotain noin.

Mutta rahat pankki antoi lopulta, kun aikansa venkoilin. Ja niin kesä 1983 oli ensimmäinen jonka tulin viettäneeksi Sitarlan kylän Niemelän mäkitorpassa, joksi sitä Mannerkosken Juhani yhä kutsuu.

Aikaa myöten minulle selvisi, että asuin talossa jossa on kaksi taloa. Toinen on vanha hirsitalo, jonka päälle ja osin sivulle talon sitten rakensi uudestaan vesi-insinööri Makkonen. Pari vanhaa kuvaa kertoo ajasta ennen minua ja häntäkin; 1930-luvulla. Yksi niistä on nyt saunan pukuhuoneen seinällä ja otin siitä kuvan.

Olen nyt ollut Niemelässä 36 vuotta. Monet istuttamani puut ovat aikuisia, monet lahjaksi saamani myös. Autotallin takana on komea kynäjalava, jonka kaivoi Kasvitieteellisen puutarhan tunkiolta Nurmisen Matti, Otavan Ison Ensyklopedian päätoimittaja. Sen vierestä löytyy kaksi suurta lehtikuusta, jotka puolestaan toivat taimina lahjaksi Leena ja Pekka Tarkka; Leena nyttemmin Majander-Reenpää. Puita olen saanut aivan viime vuosiin saakka, hedelmäpuita ja koristekirsikoitakin varsinkin italian kielen opiskeluryhmältä. ´Istuta puu´on jo Tshehovin näytelmän yhtenä teemana, jossa sen sanoo viisas lääkäri Astrov. Silloin, vähän yli sata vuotta sitten, puita istutettiin ilmaston lauhduttamiseksi. Nyt ilmastonmuutoksen estäjiksi.

Remontteja on riittänyt. Ensin korjattiin ja muurattiin savupiiput, siinä auttoi Pitkäsen Ilkka joka toi Tammisaaresta umpiruotsalaisen muurarin. Päivän me heiluimme kuin heikkopäiset: ”Mera bruk, mera tegel…” Kuistin taas teki nuori mies pohjoisesta; jälleen Ilkan avustamana. Kaikkitaitoisen pojan oli arvatenkin Kuivaniemeltä etsinyt minulle Hyryn Antti. Lopulta kylästäkin löytyi mies joka on siitämisin tehnyt kaiken mahdollisen ja mahdottoman: Arvi Rättö. Jopa autotalli on yksin hänen käsialaansa. Tiilikaton taas uusivat naapurin miehet, Norjan väki, ja laittoivat siihen punaista peltiä, joka aluksi hohti kuin palokärjen pää.

Nyttemmin väri on haalistunut niin, että muuan kylätietä karauttanut kattomies kääntyi ja tuli oikein ovelleni epäillen katon olevan uusimisen tarpeessa. Mutta minä sanoin, että aikanaan minulle vakuutettiin että katto kestää minun elinaikani. Vaan kuka tietää. No, ainakaan vielä se ei vuoda.

Porakaivon sain vuosien myötä aikaan, suihkuhuoneen ja sisävessankin. Viemäröinti on samoin kunnossa ja talo on myös ulkoa maalattu ainakin kerran. Ei se ihan siltä kyllä näytä. Mutta pitää olla tyytyväinen ja ilmaista se tavalla, jolla sen sanoi aasi Ihaa, lempihahmoni Nalle Puhissa. Jotenkin näin aasimme lausahti kun huomasi talonsa kadonneen: ”Ei se ollut mikään ihmeellinen talo. Mutta se oli minun taloni.” Ja kun talvella on suurimman osan ajasta talon sisällä, ikkunoista näkyy vain aina niin kaunista luontoa.

Joka vuosi talo maalla kaipaa jotain, aina on edessä pienempi tai suurempi remontti. Viime keväänä tulin niin vihreäksi, että hankin aurinkopanelit (kirjoitan ne yhdellä e-kirjaimella ihan änskällä, koska kanelikaan ei ole kaneeli) sekä ilmalämpöpumput. Vaikka investoinnit maksavat itsensä takaisin vasta parinkymmenen vuoden kuluttua, en itke. ”Tarttis tehä jotain” on lause, jonka sijoitan näin äkkipäätä Mauno Koiviston suuhun. Sinne se ainakin sopisi.

Jo aikapäiviä olen ollut täällä maalla kirjoilla ja maalla olen viihtynyt. Kylän väki on vakaata ja osaavaa, naapuriapua löytyy aina. Tosin kun Nummi-Pusula liitettiin Lohjaan, muutuin ikään kuin kaupunkilaiseksi. Mutta kyllä se on teoreettista. Täällä on tilaa ja avaruutta, puhdasta ilmaa ja luontoa. Kun menee ulos ja hengittää, tietää hengittävänsä.

Ainoa mikä surettaa on vanhojen kuusimetsien jatkuva hakkuu. Kaikki ne metsät joista ennen löytyi sadoittain herkkutatteja joka ainoa vuosi, alkavat kadota.

Mutta minkä kehitykselle voi. Jokaisella ajalla on teemansa ja aina luonto joutuu kärsimään. Uudistuvat luonnovarat ovat kestävää kehitystä, mutta ei metsäluonto hetkessä uudistu. Kärsin avohakkuiden aukoista kuin Linkola ainakin.

Mutta onneksi täällä on myös paljon koskematonta luontoa, suojeltua naturaa takasuolla sekä koko jokilaaksomme, jossa voi kyllä kulkea, soutaa, uida ja kalastaa, mutta joka muuten on rauhoitettu linnuille. Sekä oma metsäni, joka saa kasvaa ja kaatua omassa tahdissaan.

Niinpä elämäni maalla jatkuu. Nyt taloa on jo aivan pakko tyhjentää kirjoista, joita tuntuu olevan tuhansittain joka ainoassa mahdottomassa ja mahdollisessakin paikassa. Tänne kun ei kohta enää kerta kaikkiaan mahdu asumaan. Mikä kirja saa jäädä, mikä taas laitetaan kiertoon, on vielä ratkaisematta. Odotan pienoisella tutinalla kevättä, jolloin jouduin tuollaistenkin päätösten eteen. Mutta minun se on tehtävä. Vain minä tiedän, mitä jokainen kirja on omana aikanaan itselleni ja kehitykselleni merkinnyt. Ensimmäinen viisivuotiaana lukemani kirja oli Bertil Cleven Marsin matka. Vaikka en sitä enää koskaan lue, en vain voi heittää kirjaa pois. Kyllä se on monin tavoin kalliimpi ja rakkaampi kuin mikään kulta-aarre.

(24.2.2019)