Suomen silta on Viron kansallisrunoilija Lydia Koidulan vuonna 1881 kirjoittama runo. Siinä kansojamme kehoitetaan yhtymään. Tänään aamuyöllä koin asian ihan konkreettisesti. Mutta tarina on pitkähkö. Näin se kuitenkin alkaa:

Vanha puhelimeni alkoi saada minusta tarpeekseen ja minä siitä. Akku tyhjeni nopeammin kuin sitä ehti ladata ja normaali puhuminen oli mahdotonta, koska vehje toimi vain kaiuttimen avulla ja kaikki lähelläolevat kuulivat soittajan puheen. Se ei oikeastaan ollut edes soveliasta.

Niinpä tutkin rahatilanteeni ja menin siihen kauppaan josta edellisenkin olin hankkinut. Siellä muuan vakaa mies, koko kioskin hoitaja, otti minut asiallisesti vastaan.

Niin vakaa hän oli, että kun tulin kaupasta minulla oli uusi puhelin. Se oli isompi kuin edeltäjänsä ja tuntui kaikin tavoin hankalalta. Varsinkin kun ymmärsin, että joutuisin kaikki tiedot vanhasta siirtämään siihen itse. Minä, joka olen tekniikan miehenä lähinnä luokkaa Ö.

Olin kuitenkin vielä sen verran virkeä että sain kuin sainkin pilvipalvelun lopulta päälle. Ja kun se alkoi ladata vanhan puhelimen tietoja uuteen, kävin sitä aina katsomassa. Parin tunnin ajan opin, että aina oli jäljellä sama odotusaika: 24 minuuttia. Tuntui että se koskaan siitä edistyisi.

Hermostuin tästä hieman ja lähdin asioille Saukkolaan. Ja tietenkin hermostunut poissaoloni auttoi, sillä kun palasin, raksutus oli loppunut, mutta nyt tietoja sen sijaan siirrettiin. Piti siis uudestaan alkaa odottaa.

Viimein minulla oli kuin olikin uusi puhelin joka tuntui toimivan. Sen sai auki kun pani peukalon kotinäppäimen päälle. En tässä jaksa kertoa kuinka monta kertaa minun piti se peukalonjälki skannata. Sanotaan nyt vaikka että monta. Mutta lopulta sekin onnistui. Sain puhelimen auki ja puhelimen kiinni. Soitin siskolleni ja kuulin hänen äänensä nyt puhelimesta, en kaiuttimesta. Pidin jo sitä hienona edistysaskeleena.

Olen nörtti! Jotenkin noin uhoavasti kirjoitin myös sille naisihmiselle, josta olin ruvennut pitämään enemmän kuin itsestäni.

Ylpeys käy aina lankeemuksen edellä, kuten äitini, satojen sananlaskujen osaaja, muistutti entivanhaan. Pilvipalvelu oli kyllä kopioinut pankin sovellusäpin, mutta se ei toiminut. Eikä se toiminut vanhassakaan puhelimessa, jonka viisaudessani olin jättänyt varoiksi ja saanut siihen uuden numeron.

Kun aloin omin päin laittaa sovellusta kuntoon, törmäsin aina samaan. Saisin kyllä aktivointikoodin, jos pääsisin verkkopankkiin tunnuksillani. Mutta sinne en voinut päästä, koska vanhat omat tunnukseni eivät edenneet niin pitkälle että olisin päässyt verkkopankkiin uusia tunnuksia hakemaan.

Kun olin tähän haaskannut illalla tunnin verran, luovutin. Se ei ollut tapojeni mukaista, mutta pää hirtti kiinni. Kirjoitin taas läheiselle ihmiselleni, että olin saanut kahden puhelimen sovellukset sotkuun ja että lopetan it-puuhat tältä päivältä. Muu ei auttanut. Vielä äsken minulla oli ollut toimiva pankki, nyt minulla oli vain kaksi toimivaa puhelinta, joiden pankkisovellukset eivät kuitenkaan piitanneet minusta, sanonko suoraan minkä vertaa.

Kumppani lupasi tulla apuun, hyvä ihminen kun on, mutta pääsisi paikalle vasta keskiviikkona. Jo se ilahdutti minua niin, että luulin sittenkin saavani unta, vaikka pää yhä höyrysi.

Ensin kylläkin pyörin vuoteella tunnin, sillä jatkuvasti etsin tilanteeseen loogista selitystä ja ulospääsyä. Mutta lopulta nukahdin ja heräsin kello neljältä pirteänä kuin peippo.

Sen sijaan että olisin kiertänyt piikkipäärynää (T.S.Eliotin runossa sitä tosin kierrettiin vasta kello viisi), ryhdyin selvittämään sovellussotkuani. Olisi minulla ollut muutakin puuhaa, mutta tämä tuntui tärkeämmältä.

Etsin pankin kaikista tiedostoista numeron johon sai soittaa 24/7 eli ihan milloin tahansa. Joten soitin.

Ensin puhuin koneen kanssa. Mikään vastaukseni ei robottia heilauttanut. Sitten avasin toisenkin puhelimen. Siinä sovellus oli off-line tilassa. Hienoa. Niin kuulemma robotin mielestä piti. Tunnistauduinkin siihen sillä ainoalla numerosarjalla, jonka aina muistan. Ja äkkiä minut hyväksyttiin. Sain oikeuden soittaa. Ja kun puhelin aikansa soi, siihen myös vastattiin.

Toisessa puhelimessa oli Maris. Aksentista kuulin heti että Suomi-poron kanssa puhui Eestin mies. Ulkoistettuja juttuja siis. Vaan mitäs, ensin Koidula ja sitten vuonna 1921 Leinokin tahtoi kansamme yhteen. Leino kun oli Eesti Vabariikissa retkueella ja päissään. Ah Tarto, ajat siellä. Leinolla oli katiskassaan taas uusi Aino eli Suits, kun edellinen Aino eli Kallas oli jo kadonnut. Vaikka aikansa hänkin Leinoa rakasti.

Mutta en nyt eksy tuohon soppaan enempää, vaikka aiheen tunnen. Kerroin Marikselle ongelmani ja sanoin että tarvitsen häntä. Kerroin myös, että minulla on kaksi puhelinta joissa molemmissa oli sovellus eli äppi.

Hän piti sitä viisaana että vanha puhelin oli olemassa. No, minäkin pidin Marista heti viisaana. Näin ystävyytemme alkoi ja Suomen silta rakentui lähes hetkessä. Kun olimme kärsivällisiä, hän viran puolesta, olihan kello vasta vähän vaille viisi ja olin selvästi herättänyt hänet, ja minä, koska en muutakaan voinut, aloimme saada jotain aikaan.

Erilaisia aktivointikoodeja ja väliaikaisia pin-koodeja käyttäen sain ensin toisen puhelimen kautta niitä itselleni, kirjoitin numeroita paperille ja kykenin ne jopa siirtämään uuden puhelimen sovellukselle. Myös tekstiviesti tuli, lopulta kahteenkin puhelimeeni ja siinä oleva koodi oli ratkaisun avain. Kun tätä rumbaa oli aikansa tanssittu, kaikki tuntui äkkiä sujahtavan paikalleen. Uudessakin puhelimessa oli sovellus, joka ilmeisesti toimi. Ainakin Maris väitti niin. Ja myös sovellus itse onnitteli minua ihan suomen sanoin.

Kiitin kuitenkin etupäässä Marista. Sanoin ensin Aittä, mikä on kiitos eestin kielellä. Se tuli heti mieleen muinaisilta ajoilta. Muistin muitakin viron lauseita, olinhan maassa aikanaan paljonkin harhaillut. ”Vabu kohti ei ole”, niin sanottiin ravintolassa neukkuaikaan, vaikka tyhjiä pöytiä näkyi pimeälle perälle saakka.

En silloin vieraillut naapurissa ihan Leinon tavoin, melkein vain. Kerroin Marikselle että tunsin yhä joitakin Eestin miehiä tyyliin Jaan Kaplinski ja että että minulta oli aikanaan käännetty paljonkin kirjoja kuten esimerkiksi Hobune kes kaotas prillit ära ja Härra Huu. Hän naurahti, tuttuja kirjat olivat hänellekin. Kun erosimme,  Maris sanoi vakavasti: ”Kiitos sinulle. Aloitit päiväni todella hyvin.” Ja minun oli sanottava hänelle aivan samaa. Enemmänkin olisin halunnut sanoa.

Nytkään ei ole vielä varsinainen aamu, kello tulee vasta puoli seitsemän. Toden sanoakseni en ole kokeillut toimiiko sovellus, vaikka se itse niin väittää. Haluan pysyä tässä myönteisessä ja lähes euforisessa tilassani edes hetken. Haluan uskoa, että vaikka maailma miten päälle kaatuisi, me Suomessa emme luovuta. Päin vastoin. Ja jos emme itse siihen pysty, joku aina auttaa, Suomen silta on totta! Se riittää, tunneleita emme Eestiin kaipaa, laivalla pääsee. Nyt ei bromssata! kuten Leinokin Onervalle usein totesi. Tästä elämä taas lähtee. Sen myötä me kaikki kuljemme eteenpäin ”kohti siintäviä korkeuksia”, kuten neuvostoslogaanissa aikanaan kehoitettiin.

Lydia Koidulan runon loppu kuuluu suomeksi näin (käännös Anja Salokannel):

”Sä heimon helmi kaunoinen
onnea koitoksiisi,
nyt veljeskansa vähäinen
on kilpakumppanisi.
 Siis laula, sydän, helise,
vaskea vasten taomme,
liitäköön sanat siivin.

On mieli meillä yhteinen,
ainoa aatoksemme!
Todeksi teemme toiveemme
ja Suomenlahden laineita
pohjoisen tuulen soidessa
laulaen tervehdimme!
Onnea, Suomen Silta!”

(19.2.2019)