Herään keskellä yötä. Kuluu kiitävä hetki ennen kuin käsitän missä olen. Sairaalassa.

On sekä syvä keskiyö että alkava aamu. Kello löisi kaksi, jos sellainen kello olisi. Sairaalassa valvovat vain muutamat, lähinnä yököt ja jossain tuolla kauempana poliklinikan päivystäjät. Mutta nyt myös minä. Käytäviltä ei kantaudu ääniä, sisäpihan kuilu ei kerro liikenteestä mitään. Sen näköalahissikin on valoton. On yö, on.

Sairaala on paikka, joka tulee kyllä tavalla tai toisella tutuksi jokaiselle tässä maassa. Suurin osa syntyy sairaalan avustamana ja suurin osa lähtee sen kautta tästä maailmasta pois. Minne, sitä ei kukaan ole palannut kertomaan. Jotkut jo noin sanotusti kuolleet ovat kyllä kuvailleet näkyjään ja ääniä, joita ovat sydämen pysähdyttyä kuulleet. Mutta ehkä ne ovat vain aivojen viimeinen ponnistus ennen täydellistä sammumista. Ruumis jää joka tapauksessa maahan, ellei sitä sitten tuhkana siroteta mereen, kaiken elämän varhaisimpaan kantaäitiin.

Vielä aamulla kuljin omin jaloin kohti leikkausvalmisteluja. Pienessä komerossa pakkasin arkivaatteeni pukupussiin ja sain ylleni beessinväriset housut sekä takaa aukaistavan paidan. Sukat olivat valkeat, vailla logoja. Koko statukseni noin sanotusti muuttui. Minusta tuli sinä hetkenä todellinen potilas. Mutta sitä en pelännyt. Metamorfoosi luovutti ruumiini ja henkeni sekä käytännöllisesti että symbolisesti toisten käsiin.

Kumma kyllä tein kaiken hyvin luottavaisesti. Olihan minulta tässä samassa sairaalassa Tampereella laitettu lonkkaproteesi jo vuotta aiemmin. Nyt uusittaisi toinen, sitä lähes parikymmentä vuotta vanhempi.

Kauan tuo aikanaan Jorvissa laitettu proteesi olikin jo minua palvellut, uskollisesti ja hyvin. Vielä maanantaina olin pelannut kaksi tuntia tennistä; nyt elettiin torstaita. Tennis jäisi syksyyn jos hyvin kävisi, ja ainakin juuri nyt tuntuu että hyvin kävi. Vaivoja on juuri sen verran, että tietää taas kerran eläneensä. Vaivojensa vangiksi ei leinolaisittainkaan saa jäädä.

”Hannu, myi starie Zhiguli – Hannu me olemme vanhoja Ladoja”, kirjoitti minulle Eduard Uspenski viime kesänä ja näinhän se vähän on. Ero on vain siinä, että vanhaa autoa voi uudistaa loputtomiin ja tuoda satavuotiaatkin yhä baanalle. Osia korvataan jopa niin että moottori on pala palalta kokonaan vaihdettu. Vanhasta autosta saattaa olla jäljellä vain vähän nahkaa sisustuksessa ja metallilogo keulassa, mutta samaa ei voi ihmiselle sentään tehdä. Hänen tärkeintä ruumiinosaansa ei taideta vielä aikoihin uudistaa: aivoja. Ruumis voi sanoa sopimuksen irti, mutta jos pää puolestaan lakkaa toimimasta, on ruumis orpo vailla vertaa. Jo silloin elämä hylkää ihmisen tämän itsensä sitä ehkä edes tajuamatta.

Hylättyjä löytyy muitakin. Olin pitkänmatkalaisena tullut TAYS:in hotelliin jo edellisenä päivänä ja ehtinyt käydä J. K. Ihalaisen kyydissä Jarmo Mäkilän näyttelyssä. Se oli jo aikaa avattu Sara Hildenin taidemuseossa ja sulkeutuisi kuluvan toukokuun lopussa. Paljon näyttelyä oli minulle kiitelty ja onneksi uskoin ja ehdotin sitä kahvittelupaikaksemme.

Myös J.K. tuntui näyttelystä pitävän. Museo itsessään on jo taideteos. Olen ymmärtänyt että manselaiset suunnittelevat vakavissaan sen siirtämistä jonnekin muualle tuon niin vulgaarin ja ruman Särkänniemen tieltä. Mitäpä ei Mansessa nyt myllättäisi. Eikö taidemuseon aluetta voisi päinvastoin aidata vielä lujemmin ja  tehdä uusi kulkutie sen pohjoispäähän? Halvemmaksi tulisi ja Suomen Louisiana säilyisi. Jo sen pihalla seisominen ja järvelle tuijottaminen on ilo. Sitä kokemusta ei monessakaan paikassa voi näin sykähdyttävänä löytää.

Paljon olen ehtinyt myös tässä museossa käydä. Kerran kuljin siellä samaisen Uspenskin kanssa, joka vaihtoi muutamia sanoja rullatuolissa istuvan Sara Hildénin kanssa vain vähän ennen mesenaatin kuolemaa. Minun elämäni museo tavallaan jopa pelasti, koska se laillaan tuli kerran kertoneeksi minulle, ettei maailma olllut minnekään kadonnut ja että elämällä on tarkoitus. Sen kadottaminen johtui lähinnä siitä, että viinanjuonnin lopettamisen myötä lähes koko ystäväpiiri oli vaihtunut ja mieliala pudonnut muutenkin lähelle nollaa.

Nolla valikoituu tähän tyhjyyden indikaattoriksi myös siksi, että Coxassa minulta  leikkauksen jälkeen toistuvasti kysyttiin: ”Millä numerolla määrittelet kivun nollasta kymppiin?”

Siitä muistan heti muutakin. Rivistä nollia saa ketjun, kuten Stanislaw Jerzy Lec aikanaan kirjoitti. Miten totta, kun maailmaa ja sen tilaa alkaa taas yön pimeydessä miettiä.

Vuonna 1993 olin kyllä itse todella lähellä nollaa. Ketjusta minut pelasti Buraglion näyttely, taiteilijan, jota Suomessa ei juurikaan enää tunneta. Mutta se ei ole tärkeää. Vaikka useimmat vanhat ja hetken jopa kuuluisat taiteilijat katoavat, hekin jatkavat silti olemassaoloaan niin kauan kuin yksikin heidät muistaa. Ja ennen kaikkea: niin kauan kuin työt ja teokset säilyvät.

Tämä koskee kaikkea taidetta, myös kirjoja, elokuvia ja sävellyksiä. Teatterin, baletin ja muun ainutkertaisen kanssa on hieman hankalampaa; niistä jää jäljelle vain kuvia ja tallenteita. Mutta ennen kaikkea esityksiä pitää hengissä maine.

Jarmo Mäkilän näyttely olisi tällaisenaan minut aikanaan pelastanut. Tärkeä osa hänen töistään oli kuitenkin silloin vielä maalaamatta. Vuosikymmenten kerrokset ovat nyt kuin sedimenttejä: warholemaisesta poptaiteesta eräänlaisen sosiaalisen realismin kautta hän on lopulta kulkeutunut avaruuden ja William Goldingin Kärpästen herran sfääreihin. Todelta tuntuu kaikki se, minkä hän näyttää. Tai oikeammin: minkä juuri minä näen. Pienet ja suuret, opettajat ja oppilaat ovat edelleen maailmamme kantavia voimia, niin hyvässä kuin pahassa.

Eteisestä avautuvaa suurta näyttelysalia taas hallinnoivat laatikot, jotka on suljettu, mutta joista silti ponnistautuu tai jopa murtautuu ilmoille ihmisten päitä. Ne näyttävät kaukempaa kuin syntymässä olevilta lapsilta.

Laatikkoryhmälle on annettu nimi Hylätyt.

Hylättyjä tässä maailmassa riittää aina vain enemmän ja enemmän. Mutta silti teos on mielestäni täynnä toivoa. Taiteessa on kiinnostavaa myös se, että kukin katsoo sitä tavallaan, tulkitsee näkemäänsä  lopulta oman kokemuksensa pohjalta. Hierarkiat ja niiden arvot vaihtuvat, arvostukset ja tulkinnat muuttuvat, mutta ihminen pysyy pohjimmiltaan samana. Hän syntyy ja kuolee ja tulee siinä välissä elämään yhden elämän. Mäkilän tavoin itse kukin on sen parhain ja vilpittömin todistaja.

(11.5.2017)