Herään kello kaksi ja se tuntuu tavalliselta. Edellisenä yönä taas nukuin yhdeksän tuntia putkeen mitä ei ole tapahtunut vuosiin. En löydä mitään selitystä öiden ja unien erilaisuudelle, mutta pakko kaikkeen on tottua. Unen määrää en voi käskyttää.Itse unia voin hallita vielä vähemmän. Toisaalta uniani muistan ehkä onnekseni harvoin. Ne saattavat olla kiivaita seikkailu-unia, mutta niiden sankari, mitä ilmeisimmin minä itse, pelastuu aina ja siihen kumma kyllä myös unessa uskon. Jos vaarat käyvät liian suuriksi, päätän herätä. Metodi on yksinkertainen mutta toimiva. Kunpa elämässä ja arjessakin olisi näin.

Ulkona lotisee, lumi sulaa katolla ja kuulen veden äänet. Laaksossa joen uoma alkanee vähitellen täyttyä sulavedestä. Kaikki satanut lumi on tullut hyvään tarpeeseen; järvien ja jokien pinnat ovat ainakin puolisen metriä vajuneet. Jos onni eli sääolosuhteet ovat pitempäänkin myötä altaat alkavat taas täyttyä. Kiertokulkua, kuten on ihmiselämä myös. Siihen pitää yhä uskoa.

Kirjoitan syksyn kirjaan lukua Silmät ja sanat. Tekstin alku juontaa jo parin vuoden päähän, mutta nyt kun kaikkea tekee uudestaan, fiilaa ja hioo, se alkaa taas tuntua uudelta ja omalta. Olen monen mutkan kautta saanut luoduksi lauseen, johon kiteytyy luvun pähkäily: Silmät näyttävät tien, sanat sillan. Jotain siinä ujuu. Jopa hiven totuutta, ainakin oman kokemukseni mukaan. Ihmisen katseeseen olen aina luottanut. Vilpittömyyttä ei voita mikään. Ja sama pätee sanoihin. Ne joko ovat tosia tai sitten eivät.

Edessä on pitkä päivä, jonka ohjelmaa mietin. Ensin on tätä pientä puuhaa, sitten autoon ja Lohjalle. Siellä kahvia, sitten katsastuskonttori, sitten ehkä vielä takaisin kotiin. Keskipäivällä käyn Helsingissä katsomassa iäkästä siskoani, joka on vietävä ostoskeskuksen kauppaan ja tuotava sieltä takaisinkin, koska näin liukkailla omin jaloin kulku puiston läpi on hengenvaarallista; vettä jään päällä riittää. Iltapäivällä pääsen Bulevardille jossa istahdan Leilan tuoliin ja hän antaa saksien viuhua. Tukkani saa kuosin joka pysyy päässä tasan kaksi tuntia. Mutta onhan sekin jotain.

Pitääkö ottaa ihan valokuva tuosta hetkellisestä itsestä, jottei stilistin luoma totuus unohtuisi. Mutta annetaan olla. Valokuvat itsestä ovat aina liian tosia.

Näin päivä alkaa. Kello tulee vasta puoli kahdeksan. Muutaman tunnin olen jo ollut hereillä. Kuljen talossa, katselen kaikkea sitä muutosta, minkä tämä uusi elämä tai Toinen elämä Juri Trifonovin hienon kirjan tavoin on jo saanut aikaan. Talo on avartunut, siistiytynyt, tullut kodikkaaksi. Yksin en olisi tähän muutokseen ja kaiken järjestämiseen ryhtynyt, mutta kun on kumppani lähellä, elämässä on taas todellinen motiivi. Yhdessä en ole enää yksin. Teitä on monia, mutta pääasia että kaikki ne johtavat eteenpäin kohti sitä mikä vääjäämättä on viimein taas tulossa: uutta kevättä.