Lumesta olen minä syntynyt,

pohjoisen poika vaikka etelässä kasvanut.

Lumesta luonto on minut muovannut,

lumesta joka sataa ja lentää ja kohisee

ja jota tuuli kantaa nopeilla käsillään.

Ne kädet ovat myös minun,

juuri ne jotka kulkevat ihollasi,

eivätkä siltikään tunnu silloin kylmiltä.

Jos lunta olenkin, niin vedeksi muutun,

ja lumeksi tulen sitten joskus taas

kun kevät ja syksy vaihtavat paikkaa.

Niin alkaa tämä toinen aika,

se uusi, jota en osaakaan enää pelätä.

Mitä pelätä, kun sinä olet kanssani.

Avaan talon kaikki ovet tuulten tulla,

juoksen ulos ja kahlaan lumessa

ja teen siihen jäljet kauriiden katsoa,

mäyrien tutkia, kettujen kurkkia.

Nostan käteni tuuleen ja huudan sinua hiljaa

ja samassa nimesi palaa tuulen tuomana luo.

Aina aina on näin, sanon, ja heti helpottaa.

Aina on ikuisesti, lisään sitten myös,

sillä se, mahdotonkin, on joskus äkkiä totta.

(29.1.2019)