Jostain tunne tulee, hiipii sisään hiljaa

ja asettuu heti asumaan kuin vanha tuttu,

mutta alkaa samalla myös ahdistaa sydäntä.

Korkea veisu se ei sittenkään ole,

vaikka lupaa kaiken, antaa kaiken,

unohtaa sen, vaatii ja tahtoo

ja taas avaa kaiken, mutta lähtee

palatakseen kuitenkin kun luulet,

ettet sitä enää koskaan näe.

Rakkaus on sellaista ettei sitä käsitä,

se valtaa mielen, muuttaa kielen,

suuntaa silmät aina vain takaisin siihen,

josta tunne niin hurjalla voimalla saapuu.

Niin olet totisesti yhtä sen kanssa,

menet läpi, hukut, katoat ja imeydet siihen

tänään, huomenna ja ikuisesti,

vaikka samalla joka hetki ihmettelet

ja myös pelkäät että se sittenkin

voi milloin tahansa taas kadota.

Sitä, sitäkin on yhä aina rakkaus,

mutta juuri siksi vielä suurempaa,

raastavampaa, pehmeämpää ja parempaa;

korkeampaa kuin korkein taivas.

(22.1.2019 – Mietittyäni tätä noin kuusikymmentä vuotta)