1.

Oman elämäni kummallisuuksiin kuuluu se, että vaikka en muuten koskaan avaa aamuisin televisiota, katson tammikuun loppupuolella joka aamu Melbournesta lähetettävät Australia Open -tennisottelut; joskus jo kello neljästä alkaen. Australiassa pelataan silloin päivällä, koska siellä on toinen aika ja sen lisäksi myös keskikesä, kun taas meillä on tämä syvin talvi. Upside-down cake on valmis.

Samalla kirjoitan, mutta joskus vain yritän kirjoittaa, kun ottelu tempaa mukaansa. Kuulen sen äänistä, saksalaisen selostajan kiihtyneisyydestä (saan satelliitista saksalaisen Eurosportin ilmaiseksi) ja jotain näen tietokoneen ruudun ohikin.

Saksan Eurosportin mainokset ovat yhä oma lukunsa. Vedonlyöntiä ja onnistuneita seksideittejä sekä kaikenlaisen krääsän kauppaa. Sellaisiako ovat urheilun katselijat? En aivan tunnista itseäni. Vaan sama se sille. ”Jeden Tag ein Tageskracher”, sanoo mainos ja totta kai minä uskon sen. Kyllä tarjouksiin pitää tietenkin heti tarttua.

Mutta mainokset onneksi katoavat. Vastakkain kentällä ovat juuri nyt Angie Kerber, saksalainen mestari ja Danielle Collins, josta en ole kuullutkaan. Kun googlaan, näen ettei hän ole oikeastaan edes menestynyt missään ennen tätä. Mutta niin vain käy, että Collins pelaa kuin unessa, ei pelkää, lyö kovaa, liikkuu nopeasti ja tekee lähes kaiken oikein. Ensimmäinen erä menee hänelle puhtaasti 6 – 0. Sellaista kutsutaan häviäjälle munaeräksi; onhan nolla munan muotoinen. Se on tennismaailmassa eräänlainen häpeä, olen huomannut.

Toisessa erässä Kerber yrittää kaikkensa ja saa pari peliä, mutta juuri nyt Collinsilla on jo kaksi ottelupalloa ja toisen hän ottaa lyömällä yllättävän stopparin. Herra auta. Kerber on yhä maailmanlistalla numero 2, vaan näin hänelle käy. Angie poistuu nopeasti vasempaan ja Collins laulaa haastattelussa. Iloa löytyy ja ihmetystäkin. Hän on jo 25 vuotias, ei enää tennismielessä nuori, mutta ikäsuostakin voi siis nousta. Hm, ajattelen minä, pitäisikö ottaa oppia, mennä eteenpäin vain. Ehkä Collins on saanut jatkuvan lyömisen sijasta myös mentaalivalmennusta. Miten pää pitää, on tenniksessä kuten elämässäkin yllättävän tärkeää. Taidot ovat usein tasavertaisia.

2.

Toinen huvini on lumenluonti, ja huviksi se on muutettava, koska se on myös pakko. Naapuri auraa tien autotallille, ja pikkutiemme onkin aina parhaassa ajokunnossa kaikista teistä, mutta itse joudun myös hommiin, koska autotalli on mäen alla ja pihakin pitää hoitaa. Muuten en saa ajetuksi autoa ylös oven eteen. Se taas on tullut välttämättömäksi, koska olen valinnut kolmanneksi tammikuun huviksi siivoamisen. Koko viime vuosi meni lamaannuksen merkeissä ja kaikki kasat kasvoivat, en heittänyt juuri mitään pois, jätteet vain. Mutta kun horroksesta viimein ihmeen kautta heräsin tai oikeammin minut herätettiin, on ollut hyvä ryhtyä töihin. Roskapussit täyttyivät ja ne piti kuljettaa jätepisteeseen. Tajusin, että muuten kulkutiet kapenevat röykköiden keskellä sellaisiksi, että minun pitäisi laihtua ennen kuin täällä pääsisin liikkumaan.

Lähden ulkotöihin. Kun lunta sataa, ei pakkasta ole paljon. Ährään ja kolaan ja puhisen ja nautin. Kun jotain tekee, pysyy ruumis ja sitä kautta mielikin kunnossa. Vai? Niinhän tuo Mens sana väittää. Corpore sano on toistaiseksi hiljaa, mutta kunto noussee hitaasti, näin uskallan kuitenkin toivoa. Ja ulkona voin todella ihailla sitä, miten kaunista lumi on.

3.

”Kauneus ei ole kaikki”, sanoo välittäjä kesämökkiä myyvälle Veijolle Kerttu-Kaarina Suosalmen kirjassa Hyvin toimeentulevat ihmiset. Hintaa ei paikan kauneus siis määrittele, vaan talon kunto. Veijo parka. Kaikkensa hän yrittää ja siihen se kuitenkin jää.

Yrittämästä ei silti pidä lakata. Kirjan nimessä on ironiaa. Pahoinvointi on ihmistä lähellä missä tahansa yhteiskuntaluokassa, jos kohta tietenkin on selvää, etteivät kaikkein köyhimmät tule ajatelleeksi muuta kuin selviytymistä päivä kerrallaan.

Miksi köyhistä ei kirjoiteta kirjoja, kysyy tänään joku nettilehden sivuilla.

Aiheellinen kysymys, joskin aina heistäkin on jotain kirjoitettu. Suosikkikirjoiksi ne eivät kuitenkaan juuri ole tulleet (paitsi klassikot tyyliin Dostojevski, Gorki, Canth) ja vielä vähemmän niitä julkaistaan nyt. Miksi on niin, voin minäkin kysyä, mutta vastauksen tiedän. Siksi, että raha ja levikki ovat ainoat asiat, jotka suuria kustantajia enää kiinnostavat. Vain jotkut pienemmät pajat jaksavat vieläkin uskoa sellaiseen asiaan kuin hyvä kirja an sich. Luulen että tätäkin uskoa tullaan vielä lujemmin koettelemaan. Onnea silti. ”Kärsi kärsi, kestä kestä, kirkkaamman kruunun saat”, äitinikin tapasi aina hokea.

4.

Koittaa neljännen huvini vuoro. Kaivan kameran esiin ja lähden ottamaan kuvia aina vain kauniimmaksi muuttuvasta satumaailmasta. Satu on ikivanha laji tarinankerronnassa (Marrakechin torilla näin oli vielä 70-luvullakin, todistin sitä). Sadussa voi tapahtua mitä tahansa irrationaalista ja kaikenlainen vääryys noin vain kukistua. Prinssi suutelee (tai sammakko), Ruusunen herää. Lumikin herättää myös kuolonunesta vastaava sattuma: sekä prinssin rakkaus että varsinkin omenanpalan irtoaminen kurkusta.

Mietin, olisiko sittenkin kyseessä aina kohtalo. Sadut voivat olla tosia myös nykyään ja vastaava onni mahdollinen, jos kohta maailman tilannetta peilaavat parhaiten vanhat Hanhiemon ja Grimmin sadut. Mikään ei ikävä kyllä ole niiden osalta täällä muuttunut.

5.

Sitten vielä yksi ja ehkäpä viimeinen tammikuun huvini. Se liittyy kirjoittamiseen, siihen miten maailmaa kokoaa sanoista. Minulle se on murrosiästä asti ollut erityisen tärkeää. Ilman sanoja ei itseänikään olisi.

Katse yhdistää, sanat taas luovat siltoja. Siksi kai laitelen niitä poluiksi, penkeiksi, taloiksikin. On tietämätöntä kuka niihin kotiutuu. Vähän sama kuin linnunpönttöjen laitossa. Sanoja pitkin ajatus kulkee, saavuttaa ehkä joskus toisen. Ilman verbaalista kommunikaatiota emme olisi ihmisiä, vaan, niin mitä? Väliin tuntuu ,että ihmiskunta onkin jo alkanut taapertaa takaisin menneisyyteen vieläpä takapuoli edellä emojien haasioissa. Mutta en ole vielä liian huolissani. Kuten autossa, täytyy ihmisessä olla vaihteita myös eteenpäin. Ykkönen silmään, kakkonen heti ja sitten ei kun menoksi. Jotain hyvää tuolla edessämme aina on: jos ei muuta niin tuntematon tulevaisuus. Millainen siitä tulee, riippuu kyllä sitten meistä itsestämme.

(20.1.2019)