Minun elämääni on vaikuttanut tänä uutena vuonna nuori neito. Sydän on hypähtänyt kun hän on tullut maailmaani. Iso on eromme, ja kieli ja kulttuurikin poikkeavat omastani, mutta yhteisyyttä on. Ja sillä on menty.

Sonja ei uuden vuoden aattona nukkunut liikoja vaan todella tuli herättämään minut jo varhain. Keväällä hän täyttää kolme vuotta. Iso ikä jo. Sonja tietää arvonsa. Sitä pitää vanhan miehen toki kunnioittaa.

Kun kirjoitin, hän istui vieressä vaiti ja katsoi kuinka kirjaimia ilmestyi nopeasti ruudun paperia markkeeraavalle alueelle. Varovasti hän ojensi sormensa, mutta vaikka osaa jo käyttää puhelinta, Sonja antoi djedan koneen kuitenkin olla rauhassa.

Mistä hän sen oli oppinut. Vaistoko puhui. Sitten Sonja kyllästyi ja lähti noin vain etsimään uusia virikkeitä. Yhteisyyttä oli mutta sitä kesti aikansa. Neito päättää, vanha mies vain säätää.

Lähdimme aamulla kaikki kohti Lohjaa ja Saint Honorén kahvilaa. Tarjosin siellä aamukahvit joukkueelle, joka koko matkan sinne uinui autossa. Olen aina ihmetellyt ja ihaillut venäläisten kykyä nukahtaa missä vain milloin vain; myös vaimoni osasi sen. Ruslan istui etuistuimella vieressäni vaikka Venäjällä on aina ratissa, ja nukkui liikahtamatta. Uskoutui siis minun huomaani. Takapenkillä Olesja Olja ja Sonja tekivät samoin. Vain minä olin hereillä ja sain auton pysymään hyvin tiellä. Olenhan vielä tässä seuraavankin päivän aamuna.

Kahvilassa itse paakari Timo Stolpe tuli meitä tervehtimään. Otin kuvan koko iloisesta joukkueestamme.

Olen kahvilassa käynyt sen avaamisesta lähtien. Aluksi se oli pieni konditoria saman talon sisäpihalla ja siellä vasta aloitteli toimintaa noin kahden pöydän kokoinen kahvipaikka. Nyt se on paljon isompana talon toisella puolella. Timon äitiin Lahjaan tutustuin vähitellen ja huomasimme että meillä oli ikäeroa tasan 20 vuotta. Monet hänen sanansa muistan yhä. Hyvistä ihmisistä on helppo pitää. Timoon tutustuin myös, ajan myötä myös Marjo-vaimoon ja hänen ätiiinsä Sirpaan. Tuttua kahvilassa on kaikki. Väliin ei tarvitse edes tilata kun jo saan cappuccinon ja croissantin ja lehdet eteeni. Kyllähän kansalaisen pitää ihan lehdestä tietää mitä maailmassa tapahtuu.

Toinen samanlainen paikka odotti meitä Helsingissä. Se on Lauttasaaren Ka Shing jossa myös olen käynyt ravintolan perustamisesta lähtien. Perhe tuli aikanaan Hong Kongista kun sitä alettiin siirtää Englannilta Kiinalle ja asettui luontevaksi osaksi Lauttasaarta. Siellä huomasi paikan sielu eli rouva Jau henkilöllisyystodistusta katsellessani, että olimme syntyneet samana päivänä. Sillä näkyi olevan kiinalaiselle suurempikin merkitys. Tuttavuus syntyi ja ystävyydeksi muuttui. Vaikka en enää ole aikoihin asunut Lauttasaaressa, vien hänelle syntymäpäivämme tienoilla aina kukan.

Myös Venäjän perheeni on paikasta iloissaan; ruoka on perushyvää, vaikka mitä tilaisi. Sonja sai oman tuolin, sai puikotkin ja opetteli taas käyttämään niitä. Kyllä hän osaa! Iso itku tuli kuitenkin, kun äitinsä lajitteli ruuat pienempään kippoon kuin aikuisilla. Hän ei ole pieni, hän on iso ja tekee samoin kuin muut!  Itku loppui vasta kun ruuat laitettiin suurelle lautaselle. Sonja alkoi tökkiä nuudeleita puikoilla ja kyllä lautanen hänenkin konsteillaan tyhjeni.

Ihmeellinen on pienen lapsen kyky ja halu oppia. Siinä ja vain siinä on ihmiskunnan toivo, jos me itse osaamme antaa kelpo esimerkin.

Ilta kotona Sitarlassa sujui sitten suunnitellusti, mitenkä muutenkaan. Ruuat laitoin ja pöytään me kaikki mahduimme. Sonja oli elementissään. Taas hän halusi syödä aivan samaa kuin me, mätiherkkuakin. Mutta varsinaiset herkut olivat yksinkertaisia: klementiinit ja omenat.

Olesja kertoi nauraen, miten Sonja oli päivällä suuttunut häneen ja kun ei vielä tuntenut venäjän  kirosanoja, oli täräyttänyt loukkaantuneen olemuksensa koko voimalla vastikään oppimansa suomen sanat: ”Pitkä matka!”

Kyllä. Matka ihmisestä toiseen voi olla pitkä. Mutta joskus myös käsittämättömän lyhyt.

Monia uusia vuosia olimme täällä jo viettäneet, kuinka monta vielä viettäisimmekään? Sonja kulkee jo talossa kuin kodissaan ja maailma alkaa ulkonakin avautua hänelle. Perhe lähti pimeään lenkille kaikilla otsalampu päässä, Sonjallakin. Lopulta ammuimme raketit, koska täällä se oli turvallista. Sonja käänsi niille pian selkänsä, moderni nuori nainen. ”Ja bajus – minä pelkään” hän sanoi käheällä äänellä. Ja se siitä sitten. Äidin sylissä Sonjan kasvot olivat tiukasti muuhun suuntaan kuin sinne missä raketit räjähtelivät. Niin oli parempi.

Lahjat olimme laittaneet herra Huun mökkiin, jonka aikanaan tulin vanhan mäkiaitan sellaiseksi sisustaneeksi kun Eduard Uspenskin pienet tytöt kerran kysyivät missä herra Huu täällä asui. Kirjasta oli jo silloin tehty Venäjällä neljä animaatiotakin. Pitihän niin kuuluisalla miehellä olla oma talo. Ja tuolla mäen päällä se yhä on. Sonjalle oli kerrottu että Pakkasukko eli tuo Djed Moroz oli tehnyt diilin herra Huun kanssa ja tämä välitti nyt lahjat. Selitys meni läpi. Sonja arveli että herra Huu sai siitä hyvästä Pakkasukolta seitsemän ruplaa vaivan palkkaa. Voi olla. Verottajalle tämä tieto tuskin kantautuu.

Paketit kannettiin takaisin taloon ja salissa niitä auottiin. Sonja tykästyi ystäviltä saatuihin kierrätysvaatteisiin niin, että istui ulkotakki päällä vaikka sisällä oli kuuma. Minä lahjoitin hänelle pandarepun ja sillä tavaroita kärrättiin sinne tänne. Pienestä voi olla iso ilo.

Vanhasta uuteen on lyhyt matka, sekunti vain ja vuosi on vaihtunut. Nyt me sitten jo elämme kokonaan uutta aikaa? Tiedän mitä tältä vuodelta odotan, mutta sitä en tiedä mitä saan. Mutta yhden asian tiedän kyllä. Ah sinä nuori neito, joka veit vanhan miehen sydämen, tiedätkö sinä puolestasi lainkaan mitä teit?

Mutta ehkä Sonja tietää. Yhteisyyttä on ja se jatkuu. Tänään teemme retken Tammisaaren saaristoon ystävien luo ja luulen, että illalla olemme Sonjan kanssa taas vierekkäin ja seuraamme miten Late Lammas jatkaa seikkailujaan. Niistä katsottiin jo aattona maistiaiset ja animaatiosta Sonja piti; jopa minä jaksoin sitä tuijottaa. Hyvin kerrottua tarinaa on aina helppo jatkaa.

(1.1.2019)