Nuorena uskoi sen minkä kuuli, lapsena varsinkin. Joulupukin paljastuminen omaksi isäksi, isoveljeksi tai naapurin vankaksi rouvaksi oli ensimmäinen uskon koettelemus silloin. Nyt siitäkään ei enää tiedä, kun maailma karnevalisoituu muutenkin. Änglar, finns dom, kyseli puolestaan Jarl Kulle, jos oikein muistan. Jumalat ja paratiisit ovat samaten uskon muodostamia satamia ja linnakkeita maailman kuohujen keskelle. Helvetit ja paholaiset taas niiden luonnollisia (tai luonnottomia) vastavoimia.

Ilman kamppailua ihminen ei näköjään millään pysty olemaan hyvä?

Itse yritin uskoa kun pääsin ripille ja menin ensimmäistä kertaa naimisiiin. Ajattelin, että menojen pitäisi tuntua minussa. Mutta niin ei vain tapahtunut. Mikään ei muuttunut ihmissuhteissa, koska itse en muuttunut. Enkä tiedä olisiko uskokaan muuttanut mitään. Mutta se on jo toisesta oopperasta, kuten Tshehov aikanaan sanoi.

Vaikka olen myöhemminkin yrittänyt uskoa, ei se ole onnistunut. Silti se ei tarkoita sitä, ettenkö hyväksyisi toisten uskoa. Kun joku vilpittömästi uskoo, sitä pitää mielestäni kunnioittaa. On sama millaisesta uskosta ja sen kohteesta on kysymys: Konfutse (Kungfutse), Allah, Buddha ja Jumala ovat saman puun eri oksia; taolaisuus, shintolaisuus, buddhalaisuus ja luterilaiset, muslimit, ortodoksit ja katoliset ovat mielessäni samalla, ihmiskunnan varhaista perimää toteuttavalla viivalla. Suurin osa uskovista pyrkii sittenkin edistämään hyvyyttä.  ”Ei paha ole kenkään ihminen, /vaan toinen on heikompi toista./ Paljon hyvää on rinnassa jokaisen,/ vaikk´ aina ei esille loista”, kirjoitti puolestaan Eino Leino.

Kehitys jatkuu. Uskontoja on paljon ja nykyaika luo niitä lisää. Vihreä uskonto on uusin niistä, jo herätysliikkeen kaltainen. Se nousee helposti edelliseen ryhmään. Löytyy riittejä, uskomuksia, sääntöjä syömiseen ja elämiseen ´oikein´; noudatettavia doktriineja, joiden aina kerrotaan perustuvan tieteeseen. Maalliset papit opettavat näitä doktriineja ja saarnaavat kukin tavallaan ja suurissa kokouksissa hurmahenkisimmät saarnaajat huudattavat kannattajiaan kuin missä tahansa urheilu- tai lahkolaistapahtumassa.

Kiinnostavaa on se, että liike löytää vastakaikua nimenomaan suurissa kaupungeissa, jotka ovat kaikkein kauimpana siitä luonnosta ja sen kunnioittamisesta, josta viherrys on saanut alkunsa. Kukapa enää kahlehtisi itsensä Koisjärven puuhun?

Entisenä vihreän uskon ulkojäsenenä muistelen alkudoktriinien sisältäneen 1970-luvun alussa lauseen suurista kaupungeista nimenomaan kansakunnan elämään levittäytyvänä syöpänä. Nyt samoista kaupungeista on siis tullut vallattavia ja sitten vielä kaikin tavoin hypetettäviä linnakkeita onnen ainoina tyyssijoina. Kun katsoo suurkaupunkia täältä maaseudun perspektiivistä, ei asiaan oikein jaksa pitää totena. Vanhassa kotikaupungissani Helsingissä on edelleen hieno käydä, mutta vielä hienompi on palata takaisin metsän keskelle. Ehkä luonnosta on siis tullut minun uskomusteni kohde?

Uskon tietäväni, tiedän uskovani. Kumpi valita? Voi lause olla tässäkin muodossa: usko tietää uskovansa, tieto uskoo tietävänsä. Sama asia pitemmässä paketissa. Uskon ja tiedon ero on toki olemassa, mutta monesti se on Max Jakobsonin omin käsin veteen piirtämä viiva. Kun sanoo, että tiede on myös sisimmältään uskoa ja tieteen kaikki tämänhetkinen tieto viidensadan vuoden kuluttua jotain aivan muuta, älähtävät arroganttisimmat tiedemiehet. He reagoivat tavalla, joka täysin muistuttaa sellaisen ihmisen käytöstä, joka kokee uskoaan loukatun.

Murrosiän tehtävä ja velvollisuus on ilmeisesti rikkoa rajojaan, jopa tavoilla, joita myöhemmin itse ei halua juuri muistella. Mutta ehkä se todella kuuluu kehitykseen. Seesteisempänä nuorena uskoin sitten ihan oikeasti tietäväni, ja ainakin tietäväni paremmin ja oikeammin kuin kaikki horisevat höperöt (noin neli- viisikymppiset). Sitä vanhemmat olivat jo täysin kuollutta kamaa, tai ainakin ihmisiä, joilla toinen jalka oli jo valmiiksi haudassa. Ja toistakin sinne hilattiin.

Nuoruus on hienoa aikaa, jolloin vanhat uskomukset kumotaan ja tehdään uudet. Niiden varassa voi sitten elää kymmenen, ellei jopa parikymmentä vuotta. Mutta sitten tulee uusi murros. Aikaa myöten käsittää yhä selvemmin sen, että kaikkea tietoa on jatkuvasti kaivettava, tutkittava, katsottava, ihmeteltävä ja myös epäiltävä, asetettava aina uuteen valoon, punnittava eri näkökulmista.

Ja sitten? Ihminen vanhenee, jokainen meistä. Ja taas tapahtuu jotain. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä selvempää on, että mitä enemmän tietää, sitä vähemmän tietää. Ja myös, ettei oma elämä maan päällä olekaan ikuista.

Uskovalle se ei aina ole pulma. Mutta minunkaltaiseni ei näe sen jatkuvan muuallakaan.

Siitä huolimatta en itse enää halua ikuisesti olla täällä ja katsoa mitä mahdotonta vielä tapahtuu. Torjun kauheudet mielestäni ja yritän katsoa sitä mikä hyvää on. Ihmiskunta on tehnyt myös suuria tekoja, taide sellaista, joka parhaimmillaan jalostaa ja puhdistaa sielua, tiede keksintöjä, joita ei uskoisi kädellisen apinan saavutuksiksi. Ja sittenkin, missä me olemme? Varmasti vasta aivan matkan alussa. Jos nyt on edetty maailmankaikkeudessa sentti, on edessä vielä monen kilometrin ellei satojenkin matka uskon, tiedon, tietämyksen ja varsinkin ihmisyyden tiellä.

(15.4.2017)