Aamulla aikaisin heräsin taas sateeseen ja tuuleen. Jos eilen oli vielä ohutta lunta maassa, sitä ei ollut enää missään. Tuuli ulvoi kuin Pushkinin runossa eläin ja väliin sitten valitti kuin lapsi. Mutta runossa sade on lentävää lunta. Olisipa täälläkin.

Aloin tehdä töitä kuten aina, yritin itse asiassa ymmärtää Lönnrotia ihmisenä ja yhä yritän. Se ei ole helppoa, koska omasta itsestään hän ei jättänyt paljoakaan jälkeen, luvuttomista töistään sitäkin enemmän. Mietin hänen persoonaansa myös kahden talon kautta: Paikkarin torpan, johon hän syntyi ja Lammin talon jossa kuoli. Paikkarin torpan ahtaudessa asui kymmenkunta ihmistä; suuressa Lammin talossa väliin vain Lönnrot itse. Koko synnyinkoti mahtuisi Lammin talon saliin. Välimatkaa näillä taloilla on vain viitisen kilometriä, mutta etäisyys on paljon suurempi.

Oliko Lammin talo korvaus köyhyydestä ja vuosien uupumattomasta työstä. Jos, miksi sitten iso komistus pystytettiin keskelle korpea niin, etteivät vieraat enää sinne löytäisi? Ristiriita on selvä ja yhtä selvänä pysyy, vaikka sitä miten pohtisin.

Itsenäisyyspäivänä kuvasin molemmat. Paikkarin torpan kuvaan piirsin vielä viivan siihen, josta sitä on vasemmalle oven kanssa myöhemmin lisätty. Vitilumi oli koskematon, siinä ei näkynyt edes kauriin tai supin jälkiä.

Heti herätessä teki mieli ajaa myöhemmin päivällä Fiskarsiin, mutta jatkuva sade oli määrältään sellaista, ettei se houkuttanut. Fiskarsin jokimaisemassa on aina jotain tyynnyttävää, mutta siellä olisi pitänyt kulkea sateenvarjo kourassa ja sitä taas tuuli olisi kiskonut kuin Maija Poppasta. Olkoon. Käväisin sentään kuitenkin edes kaupassa ja ostin tomaatteja. Päätin tehdä yksinkertaisen aterian, sillä pelkästään itselle kokkaaminen ei ole huvia. Vähän öljyä, vähän jäännöspekonia, yksi valkosipulinkynsi paistinpannulle hetkeksi kärisemään ja heti kohta pelkästään muhimaan, sitten pilkotut tomaatit ja tuoretta korianteria tai basilikaa päälle. Lopuksi myös pari munaa kuin uppomuniksi. Päälle ripaus herbamarea. Kun munat ovat kypsät, on sotkukin valmis.

Pekonin voi toki jättää poiskin, jos ajatus lihasta ei innosta. Hyvää, yksinkertaista päiväruokaa syötäväksi tuoreen leivän kanssa. Ja päälle lasillinen kylmää vettä. – Tehty on ja syöty on. Löysin kaapista vielä venäläistä tattaria joka on verrattoman hyvää ja haudutin sitäkin lisukkeeksi. Nyt jääkaapissa on ruokaa ainakin pariksi päiväksi.

Näin välipäivä kului ja kuluu; ei paukahtaen vaan kitisten. Ei sillä väliä. Kun en enää käy torstaisin italiantunneilla, laitan korvikkeeksi satelliitin päälle ja katson yhtä neljästä Rain kanavasta. Sunnuntaina Italiassa pidetään messu; se lähetetään aina uudesta saapasmaan kolkasta. Paljon televisiossa näytetään myös Italian maaseutua, ennen muuta maanviljelijöiden elämää ja esitellään heidän tuotteitaan: hedelmiä, juureksia, lihakarjaa, meren antimia eli frutti di mare, juustoja ja toki viiniä. Tämä ylenpalttinen ylistys suunnataan omille maamiehille, joiden joukkoon satelliitin avulla liityn. Ohjelmia voi olla montakin samana päivänä, eri kulmista, eri toimittajien tekemiä ja ne toistuvat joka viikko. Tuntuu että Suomessamme ei ole yhtään vastaava koko vuonna. Emmekö osaa olla ylpeitä siitä mitä Suomessa maaseudulla tehdään? Kaupungeissa maanviljelijöitä lähinnä vain kirotaan.

Kun katson näitä Italian ohjelmia, näen rannikon ja sisämaan maisemia joista pidän, kuuntelen kieltä jota jo sentään ymmärrän ja sitten messua seuratessani mietin eri uskontojen olemusta. Kuoro ei ikävä kyllä ole kovinkaan hyvä; Pietarin kuorot ovat hemmotelleet kuuloani. Mutta kuten äitini aina sanoi: äänellään se lintukin laulaa.

Minua huvittaa se, että kuvaaja noppaa kuorosta samat kauniit tytönkasvot aina uudestaan kameran kuvaan. Niin hän tekee myös katedraalin yleisölle; kuvaaja lienee siis mies? Katolisuudessa on paljon omia elementtejä joita luterilaisuus on alkanut lainata ja omia, kuten jo olen omin silmin ja korvin todennut. Mutta kaikkea ei voi ottaa, tuskin sentään. Jostain syystä vieroksun tämän katedraalin valittavia urkuja; ne tuntuvat kuuluvan enemmänkin pohjoismaihin. Yhteislaulua ja virsiä kaipaan kyllä taas. Katolisissa kirkoissa on yllättävän paljon rihkamataidetta, jollaista ortodoksikirkoissa harvoin näkee. Mutta kaiketi kaikilla kolmella kirkkokunnalla on rukousten kohteena se sama Jumala, jonka olemassaoloa ei voida edes nykytieteemme keinoin mitenkään todistaa. Usko on siksi yhä aina uskoa.

Päivä on pitkä ja piimää täynnä, niin kirjoitin kerran jonnekin. Muutan piimän sateeksi, ja todempaa lauseesta tulee: sade jatkuu ja jatkuu vain. Ulkovalotkin tuntuvat saaneen kyllikseen ikkunan edessä heiluessaan. Näen että lintulaudan hyörinä on loppunut, mutta tajuan sitten että kaikki on taas syöty, iso talipötkökin.

Ei muuta kuin uutta apetta paikalle. Onneksi eteisessä on iso vasta avattu 25 kilon säkki auringonkukan siemeniä. Aivan pian se ei sentään tuolta katoa, kun en heti laita kaikkea tarjolle. Yksi harakka on tullut norkoilemaan, mutta katoaa heti kun näkee vilauksen minusta. Hyvä että pelkää. Tämä ravintola on pikkulinnuille avattu.

Mitä sitten, mitä nyt? Päätän siistiä työhuoneen, pyyhkiä pölyt sängyn alta ja sitten lukea taas pätkän Fernando Pessoan Levottomuuden kirjaa, jonka toisen painoksen hankin kirjamessuilta (Basam Books, 2018). Sen on suomentanut Sanna Pernu. Monipersoonainen Pessoa, heteronyymiensa herra. Hänen kohtalonsa oli kuin Konstantin Kavafiksen, molemmat löydettiin vasta heidän kuolemansa jälkeen, jolloin runoja vähitellen alettiin julkaista.

Vieläkään en ole käynyt Lissabonissa Pessoaa tervehtimässä. Ehkä olisi jo aika? Avaan päiväkirjan joka on myös kuin proosarunoa  ja siteeran sen loppupuolelta lauseen, joka sattumalta heti osuu silmiin:

”Oi, kaipaus joka alat vaipua unohduksiin, kunpa joku antaisi minulle sen tuskan jolla sinusta uneksin!”

Paljon tuttua lauseessa on, joskin omassa kaipuussani ei ole unohdusta, muttei myöskään tuskaa. Vaikka heti kun sen sanon, tunnen jotain. Mutta ehkä se menee ohi. Pian pimeä taas saapuu ja peittää alleen senkin minkä nyt näemme.

(9.12.2018)