Viime keväänä kun kesärenkaita laitettiin alle, oli tullut aika hankkia uudet talvirenkaat. Vanhat olivat sakkorajalla, Kallen mielestä kyllä jo ylikin sen. Talvirenkaita saa keväällä edullisemmin kuin sitten taas myöhäissyksyn koittaessa, joten tietysti viisaana miehenä tein kaupat. Sain uudet renkaat ja vein ne vajaan seuraavaa talvea odottamaan. Talvea ja pimeää en sinänsä halunnut ajatella, vaan minkäs teet. Usein saa senkin, mitä ei toivo.

Kesä meni, se suhahti vain, syksy oli pitkä ja lämmin, ruska yksi kauneimmista. Ja sitten alkoi marras, kuoleman ja pimeän kuu. Ensimmäiset liukkaat saivat vaihtamaan talvirenkaat alle. Paljon niistä ei ollut hyötyä, enemminkin rapinaa asfaltilla, minkä kuuli kun hiljaa ajoi. Vaan ei niitä voinut vaihtaa takaisinkaan. Ja aina jonain aamuna niistä oli jopa hyötyä yöpakkasten jälkeen.

Kun talvirenkaita sitten laitettiin autoni alle (itse en osaa, mutta Kalle osaa) yksi renkaista oli tyhjä. Kalle vaihtoi venttiilin ja asia oli sillä selvä. Uudet venttiilit tehtiin usein jo aivan muusta kuin luonnonkumista ja ne pyrkivät jäykistymään ja laskemaan ilmaa hilja renkaasta, opin häneltä.

Toissapäivänä kun lähdin Talista jossa olin taas ilokseni ja myös terveydeksi lyönyt tunnin tennistä, huomasin, että juuri se takarengas näytti aika tyhjältä. Kun suoraan ylhäältä katsoi, näki, että siihen oli tulossa samanlainen makkara kuin monilla miehillä, jotka näyttävät olevan raskauden alkuvaiheessa. Sitten on niitäkin miehiä, jotka eivät koskaan synnytä vaan kantavat lasta vatsassaan hautaan saakka. Mutta heistä en nyt puhu.

Ajoin kiireesti läheiselle Teboilin bensikselle ja sain ilmaa renkaaseen sen verran että kulku alkoi tuntua paremmalta. Ajoin Lauttasaareen asioille ja siellä kävin vielä uudestaan laittamassa ilmaa renkaaseen. Ilmaletkun käyttö lienee ikkunanpesuveden kanssa ainoita asioita, joista autoilijaa ei vieläkään laskuteta. Mikähän siinä on. Liian vaikea valvoa?

Ajoin kotiin ja saman tien Saukkolan bensikselle. Taas mittasin paineen. Sitä oli renkaassa samat 2,2 baaria kuin Lauttasaaresta lähtiessä. Soitin silti Kallelle, koska Talista lähtiessäni ilmaa oli renkaassa ollut alle puolet siitä. Jonnekin sitä oli jostain hitaasti kadonnut. Kalle vastasi, kuunteli huoleni kuten aina ja kiltti kun oli, lupasi ottaa minut ja varsinkin autoni heti vastaan.

Sama venttiili falskasi juurestaan yhä, hän huomasi. Taas vaihdettiin venttiili ja kevein mielin ajoin kotiin.

Aamulla töiden jälkeen suuntasin Lohjalle, jossa tapaan käydä Saint Honoréssa työnteon jälkeisellä palkintokahvilla. Kun tulin autolle näin taas, että rengas oli yön aikana vajunut, en ollut sitä pihan pimeydessä huomannut. Äkkiä Saukkolaan ja mittaamaan, päätin. Ilmaa olikin jäljellä enää vain yksi baari, ei juoppobaari kuitenkaan. Laitoin lisää ilmaa renkaaseen ja ajoin sitten plaanin sivuun miettimään mitä nyt tehdä. Pärjäisin kyllä, jos ajaisin bensikseltä toiselle ja lisäisin aina ilmaa, mutta pitkän päälle se ei ehkä ollut kaikkein nerokkain suunnitelma.

Mitäpä muuta kuin taas soitto Kallelle. Ilman autoa en selviäisi sovituista tapaamisista ja töistä, joita jouluun saakka kalenterissa jo riitti. Maalla auto on edelleen mitä tarpeellisin hevonen.

Oli lauantai, mutta Kalle arveli että voisin silti tulla pajalle, kunhan hän sinne saapuisi. Se oli jälleen kiltisti tehty ja samaa maata oli vastaanotto, kun sisään ajoin. Taas auto pukeille ja ilmaan ja rengas irti ja koneeseen, jossa se nopsasti kapsahti vanteelta. Uusi suunnitelma oli että sen sisään laitettaisiin oikein vanhanaikainen sisärengas. Se ainakin pitäisi ilman renkaan sisällä.

Istuin verstaan nurkan tuolille ja katselin puhelimesta kaikki menoni. Niitä riitti ihan tarpeeksi. Monia olisi ikävä perua. Puhelimeen minäkin tapaamiset jo laitan, vaikka yritän pitää ne myös päässäni. Oli aika jolloin sovitut menot kirjoitti pöytäkalenteriin ja lisäsi ne sitten vielä toiseen mustakantiseen jota kuljetti mukana. W+G niitä kalentereita aikanaan painoi, mutta sitten niiden käyttäminen jäi. Liekö Ajastoakaan enää olemassa? Netti vastaa kyllä myönteisesti: ”Suomalaisia paperikalentereita jo yli 100 vuotta.” Mutta kuinka kauan taitaa olla toinen juttu. Onhan W+G:n painotalossakin nykyään enää vain Emma ja paljon modernia taidetta.

Kalle huusi jotain kun tutki renkaan sisäpintaa ja pyysi minuakin katsomaan. Ja kas: vuodon suurin syy löytyi viimein. Naulan pikkuriikkinen mustunut kärki oli tullut näkyviin, kun pölyt renkaan sisäpinnalta oli Kallen huolella pyyhitty.

Naulaa oli ulkoapäin edelleen lähes mahdoton huomata, se oli mennyt ovelasti aivan nastan vierestä. Mutta nyt kun paikka tiedettiin, se saatiin myös ähertäen pois. Eikä kyseessä ollut mikään piskuinen naula vaan kunnon kolmisenttinen pätkä, tosin päänsä jo kadottanut. Ehkä se oli lyönyt sitä liian monta kertaa asfaltiin Sitarlan soratiestä puhumatta.

Kalle kaivoi naulanreikää suuremmaksi, otti esiin pakkauksen jossa luki Camel. Se ei ollut tupakkaa, vaan sisältä löytyi ruskeita pieniä pötkylöitä. ”Kamelinpaskaa”, hän sanoi. Mutta tehokasta sellaista. Kun sen voimalla työnsi reikään, aine vulkanoitui ja muuttui kumiksi. Niin reikä katosi. Jälkeäkään en enää nähnyt.

Kalle katseli vielä kerran myös venttiiliä ja päätti hioa alumiinivanteen venttiilireikää, se oli hapettunut. Kaikki tehtiin nyt aivan viimeisen päälle eikä laskua kuulunut. ”Kuuluu takuuseen”, hän sanoi.

Muistelin lausetta jonka jo lapsena olin oppinut: ”Hevosenkengän naulan puutteessa kuningaskunta menetettiin.” Hyvä lause, vaikka ei se ihan tähän sopinut, koska ilman naulaa meno olisi ollut parempaa. Ja sitäpaitsi – mistä minä olin hokeman oppinut ja mihin se kuului? Netistä sain irti sen verran että kyse on englantilaisesta sanonnasta. Ehkä siellä sitä nykyäänkin tarvitaan. Onhan naula taas irrallaan, vaikka Theresa May ratsastaa yhä, joskin ontuen. Mutta kuningatar, tuo kärtty Elisabeth, pysyy ilmeisesti ikuisesti vallassa. Ja Brexit-sota jatkuu.

Oli miten oli, minä otin naulan käteeni, katselin sitä ja laitoin naulan sitten taskuun. Pieni asia voi vaikuttaa moniin suurempiin tavalla joita emme edes ymmärrä, filosofoin. Sopisiko tuo ajatus paremmin tähän yhteyteen? Ajoin kotiin ja otin naulasta lopulta ihan valokuvan. Ei se näytä kuvassa oikein miltään, vähän niin kuin madolta, mutta oikea naula se silti on, aikansa monin eri tavoin jo palvellut. Laitoin naulan kuvaamisen jälkeen salin pöydälle muitten aarteitten joukkoon. Voihan olla että vuoden päästä se osuu käteeni ja muistuttaa minua yhä siitä, miten pienestä kaikki voi joskus olla kiinni.

(2.12.2018)