Monen vuoden tauon jälkeen tulin ihan katsomaan millaisena tämän pienen pohjoisen maan kirjallinen sirkus nykyään pidetään, kun kaikki Finlandia-palkinnot jaetaan yhtäaikaa ja vieläpä Kansallisteatterin suurella näyttämöllä. Tätä ennen olen tainnut olla paikalla silloin kun palkinnon sai Antti Hyry, onneksi ja vihoviimein.

Finlandiaa on eri tavoin jaettu vuodesta 1984. Ensimmäisen sai Erno Paasilinna ja kuten hän muisti minulle ja Antti Tuurille aina huomauttaa: sen voi saada ensimmäisen kerran vain kerran. Kun minä sain sen sitten aikanaan, Erno kirjoitti: ”Älä unohda meitä köyhiä…” En unohtanut. Ja kun Antti sai, kaikki oli sillä erää kunnossa musketööriemme joukossa. Nokkimisjärjestyskin säilyi ennallaan, siitä Erno piti huolen.

Palkinnon perustamista vastusti aikanaan vain kolme ihmistä: Paavo Haavikko, minä ja Martti Anhava. Taidan olla ainoa, joka sitä enää yhä vastustaa. Koko asetelma on järjetön, eri tavalla ja eri aiheista kirjoittavia on mahdoton panna mihinkään järjestykseen; sen tekee vain ja ainoastaan aika. Toisaalta kun nyt näin palkinnon ideoijan Pekka Tarkan lämpiössä, lupasin etten häntä enää hauku. Olkoon siis. Kaikki me tosiaan ikääntyessämme muutumme niiksi Veijo Meren kuvaamiksi saunan kiukaan hapertuneiksi kiviksi, joille on löylyä viskottu viskomasta päästyä. Hyvä on, Pekka! Totta että näin kirjallisuus saa sentään huomiota edes hetken osakseen. Ja hyvä että voittajat saavat vähän rahaakin.

Mutta heti tekee mieli vielä viimeisen kerran silti mutista, että entä ne muut, ne joiden teokset eivät pääse enää edes kirjakauppoihin ja kohta eivät kirjastoihinkaan. Kirjoita siinä sitten oodeja ja laula niistä tehtyjä aarioita. Vain menekillä on enää merkitystä, ja se toteutuu heti, kun teatterista astutaan ulos asematorille ja kuljetaan Kiven patsaan ohi. Teemu Keskisarja kuvaa häntä lähinnä elättinä, mutta juuri tämä surkea elätti itse asiassa elätti kaikki seuraavat kirjalliset sukupolvet ja osan kirjateollisuuttakin.

Minut pyysi paikalle Antti Tuuri ja sanoin ensin, että tulen vain, jos Olli tekee Carpelanit. Suostuin kuitenkin kaveriksi, vaikka en tietenkään tiennyt, että juuri näin myös tapahtui. Koska olen aina pitänyt Olli Jalosen kirjoista, olin tyytyväinen, että satuin olemaan salissa. Kirjallisuus voitti sittenkin, ainakin minun mielestäni.

Shown esillepanosta oli tahdottu tehdä ikimuistettava. Pukukoodi oli kutsussa ihan suomeksi ja ylöspäin viritetty eli juhlava, ei edes tuo nykyään jo niin tavallinen anglisismi smart casual. Laitoin ylleni valkean paidan ja kravatin tumman pikkutakin seuraksi. Yhtä hyvin olisin voinut saapua paikalle harmaa kotifleece yllä. Kukapa siitä olisi piitannut.

Esiintyjät ja juhlamenojen ohjaajat olivat kyllä sukineet itsensä viimeisen päälle. Yhdellä puhujista taisi olla oikein hopeanhohtoiset kengät. Pitkiä, roikkuvia ja lehteviä korvakoruja näkyi monella daamilla, ihan niin kuin televisiossa. Oli sellisti joka soitti hyvin sävelmiä joilla ei tosin ollut mitään tekemistä kirjojen kanssa. Jokaisesta kirjasta luettiin pätkä, jonka irrallisilla lauseilla ei ollut mitään tekemistä itse kirjojen kanssa, koska kirja on kokonaisuus eikä muutaman lauseen nippu. Ja sitten sello taas soi. Puuttui vain Marsalkan hopeatorvet.

Hyvä ulosanti oli lukijoilla toki, näyttelijätausta. Ei ollut koulutus mennyt hukkaan. Hyvin puhuivat kaikki valitsija-diktaattorit. Hyvin puhui tietokirja-Finlandian saanut Seppo Aalto. Hänen kirjansa Kapina tehtailla haluan jopa lukea.

Outoa mokellusta tosin seurasi kun Siiri Enoranta jakeli ruusuja ja risujaan. Mutta nuoruus kai on sellaista, vai onko. Pitää ihan sanoa, että jokainen sukupolvi tekee samat virheet, vaikka se tekisi kaiken aivan päinvastaisella tavalla kuin edeltävät polvet. Maailma on sellainen paikka, ettei sitä pääse pakoon. Meitä on Suomessa kohta kuutisen miljoonaa (jos on), mutta maailman väestöä taas lähes 8 miljardia. Repikää siitä miten täällä pitää elää, lapset. Hiilinielumme on ainakin vielä yksi suurimpia per capita ; me elämme maassamme lähinnä kuin hiljaiset hiiret. Turha on tuomita niitä jotka todella yrittävät elättää tätä kansaa ja haalia siihen rahaa, ja yhä vain myös lainaksi! Mutta turha tätäkään on sanoa. Nuori uskoo tämän vasta kun on vanha. Siis ehkä 40 tai 50 vuoden päästä. Ja mikä paikka maailmamme silloin on, sitä ei sittenkään tiedä kukaan. Ilmasto muuttuu varmasti, mutta miten. Suomessa voi viininviljelyn sijasta vallitakin jääkausi, jos Golf-virran kulku tyrehtyy. Parhainkaan tiedemies ei pysty tätä ennustamaan. Samalla viivalla olemme tulevaisuuden suhteen aina kaikki. Sadasta ennustajasta yksi osuu oikeaan – ja hänkin vahingossa.

Tällaisia siinä parven kaiteeseen nojaten mietin, yritin kestää ohjelman, ja ilahduin sitten kun näin Ollin ja kuulin palkinnosta. Ei kravattia! Hän on periaatteen mies. Miten hyvin hän aina kirjoittaa. Ja miten suoraan sydämestä hänen kiitospuheensa tuli.

Ollia onnittelemaan emme päässeet lämpiössä edes lähelle, niin tiuhaan oli väkeä, niin huumaavaa puheensorina; edes äänivallia oli lähes mahdoton murtaa. Mutta tapasin siellä onneksi muutaman hyvän tutun, ja aina hyvä tuttu saa hyvälle mielelle. Kiitos, Eetu; kiitos, Leena. Ja kiitos Pekkakin. En enää koskaan moiti sinua Finlandiasta, vielä kerran lupaan sen.

Pysykäämme siis hengissä hamaan loppuun saakka! Tässä maassa on yhä vielä lähes jokaisen sentään kohtuullisen helppo elää niin kauan kuin tunnemme vastuuta toisistamme. Ja a propos: jotta voisimme elää myös tulevaisuudessa, istuttakaamme puita, alkuun  riittää vaikka yksi puu jokaista kansalaista kohti. Tähän kehoitti jo Tshehovin Vanja-enossa lääkäri Astrov yli sata vuotta sitten. Samaa yritän kyllä jatkaa. Takametsää en tähänkään saakka ole hakannut, se on saanut kasvaa ja kaatua juuri kuten haluaa. Kun kevät koittaa, istutan taas alapuutarhaan vaikkapa japaninkirsikkaa ja luumupuita, kuten joka vuosi. Mutta nyt omistan ne erityisesti Helena Anhavan muistolle.

(29.11.2018)