1.

On aikainen maanantaiaamu kun kirjoitan tätä. Heräsin omastakin mielestäni liian aikaisin ja nyt kellon ollessa vähän yli neljä olen jo hakenut puita vajasta, sytyttänyt uuniin tulen ja katsellut miten valot ja varjot hulmuavat vastapäisellä seinällä kuin revontulet ikään.

Kun luukut panee kokonaan kiinni, revontulet katoavat. Jäljelle jää palavien puiden puhe. Ne eivät kärsi roviosta niin kuin Jeanne d´Arc. Klapien keskustelu tuntuu pelkästään kotoiselta.

2.

Kun kuljin äsken taskulampun avustuksella pihan poikki puita hakemaan, satoi ohuen ohutta lunta. Ensimmäinen lumi tänä vuonna täällä. Tosin muutamasta hiutaleesta ei kannata vielä liikoja innostua, mutta jotensakin hyvältä ne tuntuivat. Yritin olla runollinen ja ajattelin että lumi sataa pienin kissantassuin ja tiesin jo lausetta muodostaessani, että se on parafraasi Carl Sandburgilta. Miten moni asia, sana ja ajatus on saatu ja opittu jostain. Mistä oma sitten alkaa, tavasta sanoa, puhua ja kirjoittaa? Kaikki on ehkä sanottu moneenkin kertaan jo tässä maailmassa, mutta yhtä lailla unohdettu. Ja aina on alettava – tai aina voi alkaa alusta.

3.

Eilen oli retkipäivä. Vein siskon (88 v.) vaihteeksi Gumbostrandiin, jossa oli jälleen avattu uusi taidenäyttely. Nyt yhtenä näytteillepanijana oli mies, jonka tapasin ensimmäisen kerran vuonna 1965 Rautatalon Colombiassa, legendaarisessa Alvar Aallon suunnittelemassa kahvilassa, jossa oli  valkeahkoa marmoria ja vaimeasti loriseva suihkulähdekin. Miehen nimi oli Winfrid Zakowski; Zak vain. Puolalainen Zak oli tullut Saksan kautta Suomeen ja ansaitsi leipänsä valokuvaajana.

Saman ammatin harjoittajia oli paikalla muitakin kuten Jukka Vatanen ja Timo Kirves. Marimekon mannekiinimyyjät istuivat tupakalla kahvilassa, Tessaan ihastuin. Siellä tapasin Paavo Haavikonkin ensimmäistä kertaa. Ja kohtasin ensimmäisen vaimoni eli silloisen Maija-Liisa Saksmanin, nyttemmin Maikki Harjanteen. Tai hän kohtasi minut. Lapsihan siitä syntyi. Kaikki polttivat silloin erimerkkisiä savukkeita ja poltin itsekin Partnereita kuin korsteeni. Zakin kanssa puhuimme englantia ja aina minut nähdessään hän huusi: ”Tiitsör!” Totta: opetin Käpylän iltaoppikoulussa epäpätevänä suomen kaunista kieltä. Runoesikoiseeni Sinisen taivaan, harmaan jään (1966) tuli runo myös Colombiasta ja Zakistakin siellä.

4.

Kaikkea tällaista mietin siinä ajaessa ja siskoni kanssa puhellessa. Matka taittui joutuisasti. Ja aina kun tie kääntyy kiemurtamaan kohti Gumboa, mieleni ilahtuu.

Meriluonto on osin samanlaista kuin Sitarlassakin, mutta männyt, silokalliot ja katajat tekevät siitä vielä viehättävämpää. Samaa ajattelen aina kun ajan Tammisaareen ja sitten lossille ja Skåldön suurelle saarelle Pitkäsiä tapaamaan. Kyllä luonto voi parantaa, ainakin nostaa mielialaa. Myös Lapilla on saariston tavoin hyvä vaikutus minuun. Vaikka murhe voi olla suurta, tunturin ainainen tuuli puhaltaa sitä pois.

5.

Taidekeskuksen piha oli täynnä autoja. Sunnuntai ja kahvila-ravintolassa brunssi. Mutta sitä varten emme nyt ole tulleet, vaan Zakin vuoksi. Hän on vanhemmiten ruvennut veistämään puusta mitä vain, tai on veistänyt aina, mutta nyt hän asettaa viimein teoksiaan myös esille.

Tunnistan miehen työt ja tunnistan tyylin. On uusia isoja veistoksia ja vanhempia ja pienempiä. Minun makuni ja silmäni kiintyvät edelleen niihin.

Jotain japanilaista, jotain hallittua, jotain ikuista. Pieni on suurta. Mutta kun tuon sanoo ja lauseen kääntää, voiko suuri siis olla myös pientä?

Otan kuvia ja kuljemme läpi avaran näyttelytilan kaikki taulutkin katsoen. Minna Räsäsen yhtä taulua jään katsomaan pitkään. Veden kieli on siinä yksinkertaista, kyllä sen tunnistaa taulussakin. Otan kuvan myös siitä. Tekijästä en ennen ole kuullut, mutta näin tutustun pikku hiljaa häneenkin. Aina voi nähdä jotain uutta.

6.

Ravintolassa on ihmisiä vähintään tarpeeksi. Muutenkin siskoni pitää enemmän Laiturista, jonka N´Avetta on avannut Gumbon rantaan filiaalikseen. Sinne siis. Soppalounaaksi on taas lohikeittoa ja borshtshia ja tilaamme lohikeitot. En edelleenkään voi syödä borshtshia, koska Sveta ei ole enää sitä laittamassa. En halua verrata enkä varsinkaan muistaa. Vai pitäisikö sittenkin sanoa toisin: hänen soppaansa en unohda koskaan. Näin kyllä edelleen uskon.

Pidän Laiturista, näköalasta ja tunnelmasta, puutalo on aina kodikas. Tai lähes aina. Ravintolan sisällä vallitsee rauha joka siirtyy minuun. Soppa on hyvää ja palvelu myös. Tämä ei ole mainos, vaan toteamus mielentilasta. Pyydän vielä mukaan N´Avetan perunarieskat, tuoreet ja lähes lämpimät, ja houkuttelen sitten siskoani muutaman kymmenen metrin päähän Gumbon laiturille.

Kesällä siellä voi istua kahvillakin kioskin kuistilla, mutta kelpaa paikka näinkin. Kuvaan merenlahtea ja sitten kuvaan vielä ravintolan, josta juuri tulimme. Eiköhän tämä ole tässä.

7.

Valoa on vielä kun saavun Sitarlaan mutta tiedän että se katoaa nopeasti. Jo viideltä laskeutuu pimeä. Lähden ulos ennen sitä ja otan kuvia. Yhden pekistä huurteen peittämistä heinistä. Jo ne ovat siinä pensaiden kanssa kuin taulu. Aurinko paistaa vielä hetken ja panelit tuottavat jopa sähköä hieman yli yhden KwH:n verran.

Yksi vielä ja sitten lasku, kuten ennen vanhaan Seurahuoneella. Kuvaan enää laakson. Yhä aurinko pilkahtaa ennen kuin katoaa laakson taa.

Sitten menen taas sisälle, johon illan pimeys minut telkeää kuin mullin navettaan. Mutta kaikkea voi tehdä kotonakin. Lueskelen, tuumiskelen, katson saapuneita viestejä ja vastaan niihin sekä kirjoitan aivan uusia, kun muistan ihmisen, jonka kanssa en ole vaihtanut sanoja aikoihin. Ja kun kaikki on tehty, katson televisiosta Kurosawan sinne tallentaman aika lapsekkaan filmin.

Katson enkä katso, pelkkää taiten tehtyä kohellusta se on. Itse asiassa mietin elämääni eteenpäin. Ja ajattelen kevättä. Se tulee, tulee se taas. Kevään voimalla voi tämän synkimmän kuoleman kuunkin kyllä kestää.

(26.11.2018)