Jotenkin tuon otsikon mukaisesti nuoriso vuosia sitten saattoi toistella yhtä ja samaa fraasia. Ja jotenkin noin se näköjään yhä mieluusti sanotaan. Myös Helsingin uusituilla kirjamessuilla. Piispat pois, Suomen rakentanut moraali, historia, uskonto ja niiden luoma kulttuuri eivät enää kelpaa. Mutta kahden euron kirjoja on kyllä yhä tarjolla.

Vanhasta tottumuksesta ajan paikalle jo kello 10, kun messut ovat vasta aukeamassa. Parkkihalliin saa silloin vielä auton, suurta tunkua ei ole, vaikka perjantaina tulee samaan aikaan paikalle useita koululaisbusseja; ruotsinkielisiltä seuduilta, käsitän sitten. Uusi systeemi toimii porttivahtina, se on samanlainen, mihin Hollannissa tottui ja mikä lentoasemilla on jo lähes kaikkialla; näytät portille kuvaketta kännykästä tai paperilta ja ovi aukeaa automaattisesti. Kun minun painetussa lapussani luki esiintyjä, pääsin varsinaiseen saliin ennen messuväkeä. Sen paperin tarkisti kuitenkin jo ihminen.

Turussa viihdyn aina, messut ovat jotenkin sopuisammat, intiimimmät. Pidän Helsinginkin messuista silloin, kun käytävät ovat vielä tyhjiä. Muutama ihminen vasta ständeillään, melua ei ole. Etsin ensin esiintymispaikan, sitten kustantajan ständin ja käyn katsomassa antikvariaattien rivit. Vanha kirja ei koskaan ole vanha, jos sen sisältö on pysynyt hengissä. Sata vuotta, tuhat vuotta. Miten sanoikaan Viita: Mitään ei voi tehdä suotta.

Löydän nauravaisen Esan vaikka en heti ole tuntea kun hänellä on pikkutakki päällä. Lohjan torilla hän oli avojaloin ja shortsit jalassa kesällä. Mutta vaatihan kirjamessujen status muuta. Hauska on taas tavata!

Esa on tuonut ihan minua varten muutaman italiankielisen kirjan, jotka katsastan. Pyramidien energia saa jäädä, mutta bilinguaalinen laitos Rimbaudin tai Rimbaud´n (Ramboon) kaikista runoista on aarre, vaikka sen kansi on täydessä ristiriidassa sisällön kanssa.

Teos on klassisesti toimitettu: viiteet ja kirjallisuusluettelotkin kohdallaan. Leipäsivuilla vasemmalla ranska, oikealla italia. Kaltaiselleni ikuiselle kieltenopiskelijalle ei voisi parempaa lahjaa toivoa.

Esan ständiä pitää toinenkin bukinisti, jolla on minulle Carlos Ruiz Zafónin teos Il palazzo della mezzanotte eli Keskiyön palatsi, vaikka oikeastaan sana tarkoittaa mitä tahansa taloa. Otan senkin vaikka uskon ettei kirjan genreä ehkä ole tarkoitettu minulle. Mies on espanjalainen, Amerikassa asuva ja megasuosittu. Kun kirjoja on vielä Otava käännättänyt, aavistan kyllä millaisesta kirjallisuudesta on kyse.

Tätä nimenomaista teosta ei kuitenkaan ole suomennettu. Täytyypä yhtä kaikki tavata se seuraavana iltalukemisena, kunhan ensin saan loppuun Gina Lagorion naisen kasvulle perustuvan romaanin La spiaggia del lupo (Suden ranta). Rimbaudin runoja voin lukea päivälläkin.

Käyn Kirjapajan ständilla ja tapaan ihmisiä joiden kanssa olen vain meilaillut. Näin maailma laajenee. Näin olen myös ihan fyysisesti paikalla esiintymistä varten. Kiertelen vielä kirjojen parissa ja löydän ensin Fernando Pessoan, Tabucchin intohimoisen tutkimuskohteen. Teoksen nimi on Levottomuuden kirja (Basam books). Pessoalla oli lukuisia eri heteronyymejä, peroonallisuuksia jotka kirjoittivat aivan erilaista runoutta. Tämän teoksen Livro do Dessassossegon tekijäksi on Pessoa nimennyt Bernando Soaresin. Teos on eräänlainen fragmentaarinen ja runollinen omaelämäkerta. Sen on suomentanut Sanna Pernu.

Työnnän kirjan kangaskassiin jonka Esalta sain. Siihen on painettu hämmästyneet silmälasipäiset ihmiskasvot ja teksti: www.toimittajanrikoslaki.fi

Kyseessä ei kuitenkaan ole vitsi jollaiseksi sitä ensin luulen. Se selviää kun kirjoitan osoitteen koneelle. Sivusto on olemassa ja auttaa toimittajaa työssään lakien pykälistä muistuttaen. Onnea siis lailliseen matkaan, journalistit.

Kun taas kuljen uutta käytävää minut pysäyttää mies joka on perustanut Aviador-kustantamon. Rohkeitakin riittää, varsinkin jos on laadusta kysymys. Siinä puhuessa näen että hänellä on valikoimassaan Borgesia, Pentti Saaritsan suomentama Omaelämäkerta. Ritsa, nuoruus, yhteinen esikoiskirjailijoiden matka Hässelbyhyn 1965! ”Vilken väg ska ja ta? – Det spelar ingen roll om det bara går via Systembolaget.” Taksikuskin kysymys ja joukkueemme iloinen vastaus jäi mieleen; olimmehan matkalla takaisin Hässelbyn majapaikkaamme. Kuinka voisin hylätä sellaisen kirjan.

Niin myös se pääsee kangaskassiin Pessoan seuraksi. Tuskin runoilijat kirjojensa kautta riitelevät. Ja tuskin enää muutenkaan. Ennen oltiin kiihkeämpiä. ”Täällä puhutaan paskaa”, huusi Parta-Arska Turtiainen usein Kirjailijaliiton kokouksessa parta väpisten. Ah, kaipaan noita aikoja jolloin runoudella oli voimaa joka tavalla. Nyt on ihme, jos joku vielä runoja kustantaa.

Oma esiintymiseni lähestyy, Kirjapajan ständiltä löydän haastattelijani Risto Lindstedtin, hän puhuu Tuurin Antin kanssa. Lähdemme sitten kaikki kolme hitaasti kulkemaan kohti Suomenlinnaa – portaat kai markeeraavat lauttamatkaa? Pilettiä ei tähän bastioniin kuitenkaan tarvita. Kirjailijanimien jättäminen ja korvaaminen kaupunginosilla on yhtä lapsekasta kuin kaikki muukin uudistaminen. Mutta kirja ei siitä piittaa.

Vain painetun tekstin pysyvyydellä on edelleen merkitystä, lopulta. Tätä on nykyhulinassa tosin vaikea uskoa. Paleface, Ellinoora, kuka räppääjä vain; mutta kun ne tekstit eivät ilman musiikkiaan kestä. Satatuhatta ihmistä voi olla myös väärässä.

Puhun Valosta ja vaimostani. Sveta eli ja kuoli ja elää, ainakin minulle. Väliin on vaikeampi puhua, väliin helpompaa. Ihmisiä on salin täydeltä, kaikki eivät lopulta mahdu edes sisälle. Vaimoni olisi ihmeissään.

Mietin siinä puhuessa, miten Sveta olisi taas yleisön joukossa ja vaikka ei käsittäisi mistä puhutaan, käsittäisi silti.

(Kuva: Marketta Eräsaari)

Vaimoni kasvot olisivat esityksen jälkeen olleet yhtä hymyä. Miten hyvin muistan senkin. Kotona alan selata valokuvia, iso kaipuu ja nostalgia ei ota laantuakseen, mutta sisälläni on silti jo tyynempi rauha kuin vuosi sitten. Kuva jossa Sveta on Pallasjärven Punaisilla hiekoilla jää koneen näytölle. Siirrän sen nyt tähän.

Tämän kuvan Svetasta otin Lapissa vuotta ennen hänen kuolemaansa, josta emme voineet aavistaa mitään. Silloin minäkin olin paremmassa kunnossa, hyvin toipunut toisesta lonkkaleikkauksesta. Kolmas vasta odotti vuoroaan. Se aika oli onnea. Ja yhä on.

Käyn vielä hakemassa kustantajan pinoista yhden lastenkirjan Sonjalle, joka lukee suomeakin kuvien kautta. Mihinpä ei kaksi ja puolivuotias lapsi pystyisi! Teos Meidän ja muiden ystävät on käännöskirja, mutta aihe sopii hänelle ja yhtä hyvin myös meille kansallisuuksien vähitellen täyttäessä suloista Suomeamme. Olkaamme ihmisiä, pysykäämme ihmisinä, kirja kertoo tavallaan. Kaikki eläminen help0ttuisi jo sen kautta.

Lähden vielä kahville Antin seuraksi ja kun törmäämme Marko Röhriin, tulee toinen kelpo tennistoveri mukaan. Puhumme sitten tenniksestä, tietenkin. Jotenkin johdun jopa syömään meksiloista chili con carnea, vaikkei se ollut lainkaan tarkoitus.

Mukava hetki. Kiitos seurasta, copains. Ja sitten kotiin. Ennen kolmea ei Turuntiellä vielä ole ruuhkaa. Muutenkin tie vetää taas hyvin. Sen kaikki vaikeat ja valtaisat parannustyöt on saatu etuajassa hienosti jo nyt liki valmiiksi, kun taas Helsinki rämpii aina vain surkeammassa katujen repimiskurimuksessa. Mechelininkadun ikuisuustulpalle ei näy loppua. Ehkä  Helsinki rules, ok on lopulta yhä todellisempi vitsi. Mutta onko nykymaailmassa soveliasta sanoa tuollaista ääneen? Suurkaupungit ovat niin tätä aikaa. Maaseutu taas so last year.

Mutta minä Sitarlan asukas voin sen huoleti tehdä. Lapsuuteni Helsinkiä ei enää ole. Viihtykööt siellä ne jotka viihtyvät, minä viihdyn nykyään maalla. Luontokin puhuu, kun sitä vain jaksaa kuunnella. Eikä siinä kaikki. Myös pieni punainen sauna joka taas tänä lauantaina myöhemmin sauhuaa, pyyhkii aina kerralla pois kaikki menneellä viikolla kertyneet huolet.

(27.10.2018)