1.

On tiistaiaamu kotona Sitarlassa ja keskellä luontoa, kun vielä äsken kuljimme suurkaupungissa. Maanantaina lähes keskiyöllä pääsimme perille Suomeen. Kone oli täynnä kuten mennessäkin, ja myös Schipholin ilmatilassa ruuhkaa niin, että matkaan lähtö viivästyi. Lopulta se onnistui. Turbulenssit säestivät kulkua, mutta perillä sää oli kirkas.

Kaupunkien valot olivat näkyneet allamme myrskystä huolimatta aina välillä. Sädehtivät korut, joskus myös ujot ja vaatimattomat. Olja niitä kuvasi ja nautti.

2.

Mitä viimeisestä matkapäivästä Amsterdamissa jäi mieleen. Ensinnä tekniikan läsnäolo aivan kaikkialla. Jos et pärjää sen kanssa, syrjäydyt. Ilo on nykysysteemeistä kaukana. Kun lähdimme hotellista, eivät matkakortit toimineetkaan bussin lukulaitteella. Sitä siinä ihmettelessäni kuski huitaisi kädellään ja salli meidän istua matkalaukkuinemme. Mutta toisella pysäkillä nuorta naista odotti eri kohtalo samasta syystä. Hän jäi kadun varteen tuijottamaan korttiaan, kun me jatkoimme matkaa. Ulkomaalaista kohdeltiin siis omaa väkeä paremmin?

3.

Centraalin matkatavarasäilytyksessä oli valtaisa tungos. Mutta iso oli tilakin. Lokero piti maksaa luottokortilla, sitten odottaa, että kuittia kirjoitettiin ja lopulta sai pahvisen suikaleen jolla voisi taas avata lokeron jos muistaisi sen numeron. Päätin muistaa ja muistan sen jopa yhä: 7011… Vasta myöhemmin näin, että se oli todella pienellä printattu myös suikaleeseen.

Yritin painaa paikankin tarkasti mieleen. Tuntui kuin joutuisin etsimään polkupyörää tuhansien joukosta kadulla. Alzheimerkoe; sellaisen kävin kesällä läpi ajokorttia uusiessani.

Säilytykseen ei ollut päässyt ilman matkalippua, mutta nyt matkakorttimme toimivat moitteettomasti. Kun näin oli, ajoimme  niiden turvin raitiovaunulla vielä kerran Stedelijkin museoon; Olja halusi hankkia sen myymälästä kirjan hollantilaisesta designista.

Sellaista ei löytynyt, mutta käteen jäi sopivan kokoinen eikä liian raskas teos, jossa 500 tuolia kuvineen kaikkineen; vanhimmat tuhansia vuosia sitten suunnitellut.

Ostin hänelle syntymäpäivälahjaksi (21 v.) Virginia Woolfin kirjan A Room of One´s Own (suomennettu nimellä Oma huone). Rahaa ja oman huoneen nuori nainen tarvitsi Englannissa aikanaan voidakseen edes yrittää tulla kirjailijaksi. Sama saattaa olla Oljalla edessään yhä Venäjällä taiteilijan ja designerin ammatissa.

4.

Päätimme palata keskustaan raitiovaunulla ja pysäkillä kohtasimme huolestuneen vanhan pariskunnan, joka turistienglannilla kyseli miten päästä Centraaliin. Kerroin että olimme sinne menossa ja että he voisivat seurata meitä. Siinä puhellessa selvisi että heidän kotikielensä oli venäjä, mutta asuinpaikkana Israel. Miljoona Venäjän juutalaista on jo muuttanut sinne. Valtava aivovuoto maahan, joka kuitenkin elää jatkuvien kriisien ja sodanuhan kourissa. Ulospääsyn näköistäkään ei ole, koska valtion omakin asenne on jyrkkää jyrkempi.

Kun raitiovaunu saapui, ilmeni ettei modernin vaunun kuski enää ottanutkaan vastaan rahaa; maksu piti tehdä päätteellä. Pariskunnalla ei ollut kortteja, mutta viittoilin heidät silti sisään ja maksoin matkat omalla luottokortilla. Pyytelin anteeksi operaation hitautta kuskilta, hymyilevältä afrikantytöltä, joka sanoi ettei haittaa, pääasia että asia hoituu. Rahaa en suostunut uusilta tuttavilta ottamaan; muistin kaiken sen hyvän mitä meille Amsterdamissa oli paikallisten toimesta jo tehty. He antoivat Oljalle muistoksi pienen ristin, jonka olivat ostaneet Jeesuksen haudalta.

Rautatieasemalla erosimme ja lähdimme taas tahoillemme. He junaan, me laivaretkelle, koska Oljan teki mieli nähdä kaupunkia kanaalien kautta, vähän kuin Pietarissa ja Venetsiassakin ennen.

5.

Muutamaan vesibussiin oli valtaisia jonoja, yhteen ei lainkaan. Minkä suomalainen valitsee? Jälkimmäisen. Vesibussin meno oli sekin rauhaisaa, vinkkeli kaupunkiin uusi. Iso paatti mahtui millintarkasti siltojen alta ja kapeista väylistä. Nuori kapteenimme tiesi mitä teki.

Vieressä istui taas venäläinen pariskunta joiden kanssa jouduin tietenkin puheisiin. He halusivat uudeksi vuodeksi Suomeen ja suosittelin Lappia. Etsin puhelimesta parikin muotipaikkaa, mutta sanoin sitten että Pallaksen ja Muonion seutu on minusta kauneinta Lappia, koska siellä on hiljaisuutta ja luontoa paljon, ihmisiä ja diskoja vähemmän. Ehkä luonnon rauha ei heitä kuitenkaan kiinnostaisi? Mutta juuri se heitä kiinnosti. Kirjoitin pari nimeä paperinpalalle. Toivotaan että lunta ja valaistuja latuja löytyy. Lappiin voinee vielä siinäkin mielessä yhä luottaa.

6.

Aikaa koneen lähtöön oli ja kuljimme vaiston vieminä pitkin uutta rantakatua joka oli tehty pääasiassa jalankulkijoille ja pyöräilijöille. Menimme siltojen yli kohti romutusta odottavan laivanrungon näköistä vihreää rakennusta joka osoittautui upouudeksi Nemoksi, Heurekan vastineeksi.

Tekniikan tutkiminen ei nyt kuulunut suunnitelmiin. Palasimme takaisin ja aloin etsiä pientä ruokapaikkaa. Ison, vastikään valmistuneen kirjastorakennuksen alakerrassa oli sellainen, mutten löytänyt ovea. Moderni maailma! Lähdimme etsimään kirjaston omaa kahvilaa ja nousimme liukuportaita lopulta kuudenteen kerrokseen läpi valtavien kirjastosalien joissa ihme kyllä kirjoja ja taas kirjoja sekä opiskelijoita jokaisen pöydän äärellä. Miten mahtaa käydä Oodillemme kirjojen kanssa. Tässä kirjastossa jo alakerran lastenosasto suorastaan kutsui olemaan ja lukemaan, nimenomaan kirjoja.

 

Vielä oli kavuttava yhdet portaat omin jaloin, mutta ihme kyllä kahvila nimeltään oBa löytyi. Voileivät valmistettiin meille silmien alla tuoreista aineksista, joimme kyytipojaksi terveyssmoothiet ja minä vielä kamomillateetä. Ei se voinut tehdä pahaa ainakaan vatsalle. Pitihän minun valmistautua lentomatkaa varten.

7.

Kannoimme tarjottimet ulkoterassille. Tuuli ei osunut siihen, aurinko paistoi, näköalat olivat huikaisevat. I Amsterdam. Se slogaani miellytti designiltaankin Oljaa.

Matka oli mainio, taidetta nähtiin juuri niin paljon kuin jaksoimme, ihmisiä kohdattiin. Kaikesta kokemastamme puhelimme siinä hiljaksiin. Istuimme sitten vain ja nautimme olemassaolosta. Niin kuin Sveta olisi ollut taas kanssamme. Olimme hänen tavallaan  voineet edes hieman palauttaa sitä hyvää, jota osaksemme niin ylenpalttisesti oli täällä annettu.

Voisiko maailma joskus oppia tämän ihan universaalisti. Ojenna käsi, niin siihen tartutaan, toistan taas. Mutta ei. Kun luen tiistaiaamun otsikoita netistä, huomaan vain Trumpin uhittelun ydinasesopimuksen romuttamisella ja ydinohjusten määrän lisäämisellä. Mitähän tuo sekopää vielä keksii. Tietenkin Putin vastaa samalla mitalla. Kauhun kierre on taas alkanut ja siitä näyttää tasapaino olevan kaukana. Mutta meidän on silti yhä vain viljeltävä puutarhaamme, kuten Candiden lopussa vuosisadasta toiseen yhä sanotaan.

(23.10.2018)