1.

Otsikon kysymykseen vastaan heti näin: ei ehkä sitä mitä lähdimme etsimään. Rembrandti taloa tuli ikävä. Liikaa ihmisiä, liikaa hälinää, vaikka etukäteen ostetuilla lipuilla pääsikin sisään jonottamatta. Eivät jonot lokakuun lauantaina toisaalta muutenkaan olleet ihmeen pitkiä. Isoon taloon mahtuu.

Rembrandtin jälkeen tilantunnekin oli niin toinen, että talon avaruus vieraannutti äänten kumun kasvaessa. Katsottavaa oli myös kerta kaikkiaan liikaa. Pitäisi aina osata keskittyä. Oljalle kaikki oli kuitenkin uutta joten etenimme hitaasti, lopulta niin, että etsin joka huoneesta istuimen jossa sitten vietin omaa laatuaikaa paria taulua kaeumpaa silmäillen. Vain joskus joku työ herätti kiinnostusta niin että nousin ja kaivoin ihan lasit silmilleni. Alanko olla jo liian vanha suurimmalle osalle taide-elämyksiä?

Vermeer löytyi vasta kun kysyin missä isossa lokerossa hänen muutamat maalauksensa olivat. Ystävällinen nainen opasti meidät sinne. Eniten pidin pienikokoisesta katunäkymästä.

Tyttö ja helmikorvakoru, jonka filmi teki kuuluisaksi, on sen sijaan pysyvästi näytteillä muualla Hollannissa. Pieni on maa, auto alla kaiken ehtisi nähdä päivässä, mutta mutta. Onhan taulua ihailtu kuvissa moneenkin kertaan ja aikoinaan jopa omin silmin.

2.

Jan Vermeerin (1632 – 75) kohtalo muistuttaa hieman Rembrandtin vastaavaa. Hetken kuuluisuus ja hyvinvointi, vanhempana köyhtyminen ja unohdus. Mutta Vermeer unohdettiin todella pitkäksi aikaa ja hänen taulujaan tunnetaan vain kolmisenkymmentä. Rembrandt taas oli pian loistossaan kuten nyt Rijksmuseumissa. Missä iso kokoelma ihmisten selkiä, siellä Rembrandtin tunnetuimmista töistä joku. Yleensä ne tunnisti vaan yläreunoistaan, joista hieman kuvaa näkyi; niin isoja ne olivat.

3.

Muutama taulu kosketti kuitenkin aidosti. Rembrandtin omakuvista jälleen se yksi.

Cesar Boetius van Evendingenin talviallegoria oli toinen; siinä nainen lämmittelee käsiään hiiliastian yläpuolella.

Kolmas oli sitten Adriaen Coorten Parsat.

En tiedä miksi, mutta sen hiljainen yksinkertaisuus vertautui mielessäni van Goghin Perhosiin.

Nukkekoti taas miellytti Oljaa. Ja komea se kyllä olikin. Mitähän pieni Sonja siitä sanoisi?

4.

Kun yhden oven erehdyksessä avasi, pääsi valtavan kirjaston ylätasanteelle. Jumalainen koelma vanhoja kirjoja kohosi seiniä pitkin kohti kattoa. Tiedon kirkko se oli, ihanteellinen arkisto taiteentutkijoille. Paperi säilyy, sähkö katoaa, sanon taas, vaikka naputankin tätä tekstiä suoraan tietokoneen muistiin.

5.

Rijksmuseumin pihalla oli suihkulähde joka irrotti lapsenmielen monista aikuisista. Koska osa sen suihkurivistöistä lakkasi aina hetkeksi, sen sisälle saattoi nopeasti juosta kastumatta ja sitten nopeasti tulla taas takaisin kun jossain avautui uusi aukko. Hyvä etteivät kaikki lähteen vangiksi jääneet kirkuneet sen kovempaa. Oljan usutin sekaan ja yhteen kuvaan sain hänen juuri ja juuri näkyvät kätensä. Muisto sekin.

6.

Olimme sopineet Eevan kanssa, että tulemme museourakoidemme jälkeen myöhäiselle lounaalle hänen kotiinsa Amstelveenissä. Raitiovaunu 5 löytyi, poistumispysäkkikin ja lopulta myös katu joka polveili pari outoa kertaa ennen kuin paljasti oikean talon. Joop oli meitä vastassa jo kadulla ja sitten saimme halata Eevaa. Pian istuimme pöydässä heidän kanssaan.

Myöhemmin paikalle saapui vielä tytär Anja ja hänen nuori Eevansa – Ievushka. Saimme ankeriasta ja makrillia, perunsalaattia, juutoja ja hedelmiä kuuman leivän kanssa. Mikä voisikaan olla parempaa. Oljakin viihtyi kuin olisi tullut kotiin.

7.

Illan kruunasi lopulta se, että Anja vei meidät autollaan Centraal-asemalle, mutta ei suoraan, vaan sen Amsteljoen mutkan kautta, jossa Rembrandt tapasi maalata ja jossa nyt on hänen patsaansa.

Siinä lammen takana odotti myös vanha mylly, joka oli kunnostettu asunnoksi. Idyllinen rauha, lähes täysikuu nousemassa, tyyni vedenpinta, sorsien narina. Ja me, ihmiset. Muuta ei tarvita. Kun löytyy hyvää tahtoa, ovat asiat aina kohdallaan.

Hyvää tahtoa löytyi hetkeä myöhemminkin. Näimme että bussi 931 oli pysäkillä lähdössä ja juoksimme siihen ja ehdimme. Mutta bussi lähtikin loppuvaiheissa aivan omille suunnilleen. Se oli ehtinyt vaihtaa numerokseen 394, mutta sitä ei takaa näkynyt ja asia selvisi vasta myöhemmin.

Menin kysymään naiskuljettajalta mikä nyt neuvoksi, kun tajusin että ajoimme vauhdilla aivan muualle kuin hotellimme ohi. Hän sanoi, että istukaa rauhassa vain, hän miettii ja huikkaa sitten. Ja kun aikamme olimme ajaneet, hän huikkasi, pysäytti bussin ja pyysi meitä kulkemaan kadun toiselle puolelle odottamaan siitä takaisinpäin matkaavaa oman linjamme bussia. Parin pysäkin jälkeen olisimme hotellilla. Ja niin todella tapahtui. Kyllä ihmiset yhä osaavat auttaa toisiaan, kun heillä vain on siihen halua.

(21.10.2018)