1.

Koittaa mitä ilmeisimmin viimeinen kesäpäivä; intiaanikesän, ämmänkesän päivä siis. Indian summer on amerikkaa, babje leto venäjää. Ämmänkesää voisi pitää rumana nimenä ellei ajattelisi että vanha nainenkin voi yhä olla kaunis, juuri kuten luonto tuolla nyt! Intiaanikesästä taas ajattelen aina Amerikan intiaanien kohtaloa. Ei sekään ole luontolyriikkaa sinänsä.

2.

Yöllä näin unta, että makasin ruumisarkussa. Olin kuollut, mutta yhtä kaikki sillä tavalla elossa, että saatoin pyytää ystävääni tuomaan minulle arkkuun seuraksi viimeisimmän teokseni Valon, jotta myös Sveta olisi kanssani.

Siihen heräsin. Sydämeen koski. Ajattelin äkkiä että kuolen aivan vaimoni lailla, mutta koska en vielä ollut siihen valmis (liikaa keskeneräisiä asioita hoidettavana) tempauduin ylös, join vettä, ja kun uni ei enää tullut ja kipu jatkui, ajoin parran, vaihdoin vaatteet ja ryhdyin kirjoitustyöhön kello kaksi yöllä. Viideltä se rupeama oli tehty ja päätin torkahtaa. Se oli niin tehokas torkahdus, että heräsin vasta puoli kahdeksalta. Taitaa olla uusi ennätys vuosikymmenten saatossa. Sydämeni ei kipuillut, mihinkään ei koskenut. Ja kultainen aurinko nousi.

3.

Olin lukenut, että Nanna Sudella oli paraikaa näyttely Salon taidemuseossa. Monia hyviä näyttelyitä siellä oli ollut ja aina ne olivat jotenkin jääneet. Koska olin mitä virkein, päätin ajaa Saloon. Matkaa sinne tulisi 50 kilometriä, Lapissa tuollainen museo olisi naapurissa. Ja siltä melkein tuntui. Pikatiellä ajoin vähän yli sataa ja ohi menivät kaikki jotka kynnelle kykenivät. Mutta ei minulla ollut kiire minnekään. Ruska oli yhä kaunista jos kohta lehtiä satoi ja satoi. Viikon päästä useimmat puut ovat jo paljaat kuin dinosaurusten luurangot.

Olin katsonut kartasta mistä taidemuseon löytäisin, mutta opastus sinne vei perille muutenkin. Kello oli 11, paikalla vasta muutama ihminen; olihan sunnuntai. Lepopäivä.

4.

Olin jo levännyt liikaakin. Lähdin kierrokselle. Suuri sali näytti olevan suuria teoksia täynnä. Pieneen kotiin ei Nanna Susi taulujaan tee.

Muutama nuoruuden työt, muutama kypsempi, sitten kaikkein uusimmat. Paljon oli väriä, intoa, vimmaakin. Myös tuskaa, jota kuitenkin taitettiin.

Varsinkin yksinkertaisimmista, lähes idyllisistä töistä huomasin pitäväni.

Idylliä ei Suden elämä ole ehkä ollut, sen näki monien taulujen nimistäkin: ”Viettelijän kasvot”, ”Sodassa ja rakkaudessa”, ”Major Heartbreaking Personal Soul-damaging Catastrophy.” Toisaalta ”Maailma kantaa”, ”Happiness is now all” ja ”Tuulahdus etelästä puhuivat toista kieltä.

Oma suosikkini oli yllättäen Ikebana. Ehkä kaipaan sopusointua, rauhaa, seesteisyyttä. Haemmeko sitä mitä meiltä puuttuu?

Mutta ei Nannan Sudenkaan elämä ole kaiketi ollut ruusuista. Sen johtopäätöksen saattoi vetää, kun katseli ja kuunteli häntä lähes puolen tunnin videon rauhassa kuulokkeet korvilla.

Kyllähän kaikki mitä koemme, siilautuu siihen mitä teemme. Samantekevää, onko kyseessä taide, musiikki, kirjallisuus; tai vaikkapa näyttämötaide. Me todellakin katsomme maailmaa itsemme kautta, vaikka teemat olisivat maailmankaikkeuden tuolta puolen. Irti minuudestaan ei pääse, tai jos pääsee, katoaa.

5.

Videolla Susi puhui paljon ja puhui mielellään. Monet taiteilijat taas ovat lähes mykkiä ja ilmaisevat juuri siksi ajatuksiaan kuvien kautta. Elämä näkyy ehtineen näyttää Sudelle monia puolia ja maita, etenkin Italiaa. La lupa on naarassusi italiaksi. Myös se myyttinen naarassusi joka imetti Romulusta ja Remusta, Rooman perustajia. Onkohan kukaan kutsunut taiteilijaa sillä nimellä? Vaikka ei hän sellaiseltakaan vaikuttanut kuin muutamassa rajussa vetäisyssä.

Tällaisia ajatuksia kulki mielessä samaan aikaan kun Susi puhui elämänsä ja taiteensa kulusta. Lopussa havahduin kun tuli puhe runoudesta. Hän kuuluu siis niihin taiteilijoihin jotka myös kirjoittavat: Paul Klee, Juhana Blomstedt ja Eino Ahonen tulivat heti mieleen. Runot, niin. Niissä on pienessä tilassa iso iso maailma. Susi oli kiinnostunut myös runoilmaisusta. Jotensakin koskettava on videon loppu jossa Susi kysyy muistaakseni tähän tapaan: ”Eikö runous olekin ihanaa?”

Hieman hämillinen, ujokin kysymys. Siihen voi tässä vastata vain: ”Kyllä on!” Runoutta kirjallisuudessa, taiteessa ja musiikissa arvostan itsekin yli kaiken.

6.

Kotona katselen vielä kerran kuvia joita otin näyttelyn tauluista. Moni on jo jäänyt mieleen; lähtiessä ostin muutaman kortinkin.

Kuvien katselua säestän Arvo Pärtin levyllä Alina jossa kappaleet Spiegel im Spiegel ja Für Alina. Levytys on vuodelta 1999.

YouTubestakin voi Spiegel im Spiegelin version löytää:

Pärt lienee se nykymuusikko josta eniten pidän, niin vain on. Tämä levy on täyttä meditaatiota vailla toistoa, vaikka ensin siltä kuulostaa. Vesipisaroita jotka ovat timantteja kirkkaampia. Puhtaita kuin luonto tuolla juuri nyt.

7.

Ulkona aurinko hohtaa yhä heleämmin. Päätän lähteä joelle ja lähdenkin. Otan kameran mukaan ja soudan ylävirtaan ja annan virran hitaasti tuoda veneen takaisin laiturin luo. Todella hitaasti vesi virtaa. Vettä on vähemmän kuin ehkä koskaan sinä aikana jonka olen viettänyt täällä, 35 pitkää vuotta. Pieni on Sitarlan joki, mutta sentään yhtä suuri kuin Salon- tai Uskelanjoki, minkä äsken soutaessani tajusin.

Joki tarkoitti ennen kulkureittiä, kalaa, elämää. Tässäkin laaksossa voisi nyt olla kaupunki; jo kivikaudella tätä mäkeä asuttiin. Sitarlan kaupungista olisi ehkä sitten kirjoitettu samanlainen valtava historiaeepos kuin se, joka Uskelasta on tehty. Teos oli myynnissä taidemuseon seinustalla kuvataidekirjojen joukossa. Ensin se näkyi maksaneen reippaasti yli 50 euroa, sitten hintaa oli tiputettu asteittain, kunnes jäljelle oli jäänyt lyijykynällä tehty ja ilmeisesti vihoviimeinen merkintä: ”3 e.”

Tämä taitaa ennustaa kirjojen kohtaloa yleisemminkin. Vaikka minun tuli kirjaa ja sen tekijää sääli, en kuitenkaan ottanut eeposta mukaan. Mihin minä sen täällä enää mahduttaisin? Hieman olin silti kirjojen tilasta murheellinen kuten myös Pushkin, kun vedin veneen ja kuljin niityn kautta takaisin kotiin. Syksy tulee, neito tarjoaa edelleen viinirypäleitä ja leipää, mutta runoilija parka ei voi edes kääntyä. Onhan poeetta jo lähes kokonaan kanervain peitossa. Mutta runot elävät.

(14.10.2018)