RUSKAA

1.

Luontoa on aina kuvattu taiteessa ja sitten kameroillakin. Myös ihminen on osa luontoa ja niinpä hänet on sijoitettu luonnon keskelle ja ylemmäksikin sitä. Ennen hän siis esiintyi luomakunnan kruununa, jalokivena kruunussa, mutta nykyään myös raadollisempana. Kun ilmasto muuttuu, luonto muuttuu. Kokonaan toinen kysymys sitten on muuttuuko ihminen enää minkään mukana, ellei vain huonompaan.

Asun luonnon keskellä ja seuraan sen muutoksia joka päivä. Viime talvi oli pitkään ikävän suttuinen, sitten kuukauden ehkä liiankin kylmä. Hiihtämään en päässyt, lunta ei ollut tarpeeksi, kun pitää itse tehdä latu. Ja kun lumi puuttui, puuttui talvi. Ainakin minun vuodenajoistani. Täytyisikö sille antaa ihan toinen nimi. Pimiö? Väliö?

Kevät tuli myös haparoiden. Kesä taas oli liiankin lämmin ja kuiva minun makuuni. Mutta sitten saapui syksy, saapui sade, sieniäkin. Nyt on jo lokakuu ja ruskan aika, mikä sekin alkoi myöhemmin kuin ennen.

– Kun oli kuuma kesä, tulee kylmä talvi, sanoi naapurin poika Saukkolan bensa-asemallaan. Vanha uskomus. Pihlajanmarjoja ei juuri ole, samaako sekin ennustaa. Se elää, joka näkee. Kunhan tässä vielä parisen kuukautta sinnitellään, päästään joka tapauksessa joulun alkuun. Ja sitten pää kyyryyn ja läpi pimeyden kohti avarampia, valoisampia ja toiveikkaimpia aikoja. Taas kerran.

2.

Paras ottaa päivä kerrallallaan ja surra tulevaa kun se saapuu. Olen ihaillut ruskaa ja sen taidetta ja vielä muutaman päivän sitä riittää, ellei tänään tule taas hirmuista myrskyä joka riipii lehdet.

”Kaikki kauneus on ilo ikuinen” kuten Keats kirjoitti ja tätä toteamusta minä uskollisesti toistan. Uusi kamera toimii ja ottaa kuvia joissa on liikaakin pikseleitä ja tarkkuutta, kolminkertaisesti vanhaan verrattuna. Eikö mikään koskaan ole hyvin? Kun ennen saatoin lähettää useita kuvia, nyt maksimina on kaksi. Onneksi sain Skåldöstä Ilkalta ohjeen käyttää Mailin omaa postia, jossa kuvakoon voi pienentää. Pitää vaihtaa postilaitosta ainakin kuvien lähettämisen ajaksi. Googlesta en ole sellaista nappulaa löytänyt. Kunnes kamerasta itsestään löytyi mahdollisuus pienentää pikselimäärää, sekin Ilkan vihjeen mukaan.

3.

Maailma on juuri nyt täynnä värejä. Niin kotona kuin muuallakin. Kuljen ja katson, painan laukaisinta. Kuva. Olen antanut sille nimen Liekeissä.

Toinen kuva sai nimekseen Palava pensas, ei kuitenkaan Moshen.

Kolmas taas on pelkkä Punertaa.

Portaille pudonneet villiviinin lehdet ovat jo kuin taidetta. Kuvan nimeksi olen kuitenkin kirjoittanut häthätää vain Lehdet. Puhukoon kuva itse puolestaan.

Laaksomme joen loppu on karttanimeltään Häntäjoki, jos kohta maisema on nimeään idyllisempi. Ei auta, joen nimeä en voi muuttaa.

Äijäsmäki (Jumalan mäki) alkaa Häntäjoen vierellä kellastua. Se on minulle jo vuori, korkea ja komea, jonne kipuaminen vaatii aikaa ja voimia, vaikkei koskaan missään kuvassa näytä kummoiselta.

Viimein kuvasin myös oman kotimäkeni kaukaa tieltä. Talon katto pilkottaa juuri ja juuri haapojen takaa, jotka vielä eivät ole väriään juuri muuttaneet. Mutta jotain keltaista tässäkin kuvassa voi jo nähdä.

TAIDETTA

4.

Sunnuntaina päätin ajaa Sipoon Gumbostrandiin ja hain siskoni Helsingistä mukaan, tuulettumaan. Gumbossa oli avattu uusi taidenäyttely, jonne aikanaan sain kutsun sekä gallerialta itseltään että yhdeltä näyttelyn taiteilijalta. Hänen nimensä on Franciska Stenius.

Ihmeeltä tuntuu, kun mietin, että en ole nähnyt häntä kouluaikojen jälkeen. Lähes kuusikymmentä vuotta on kohta siitä ajasta kulunut. Minä olin Munkkiniemen yhteiskoulun lukiossa, hän kävi Munksnäs svenska samskolania. Yhteisiä tilaisuuksia järjestettiin, mikä oli viisas päätös joltain. Niin tutustuin Franciskaan.

Muutama vuosi sitten hän kirjoitti minulle, koska olin kuvannut näitäkin tapaamisia nuoruusmuistelmissani. Opin että hän oli taidemaalari, mennyt Italiassa naimisiin ja asui siellä edelleen perheensä kanssa Abruzzossa ja nykyään myös Roomassa. Mies oli jo kuollut. Kuten minun vaimoni nyt.

Siitä pitäen sanallinen yhteys on toiminut. Avajaisten aikaan olisin viimein tavannut Franciskan, mutta olin itse aivan toisessa tilaisuudessa. Nyt näkisin kuitenkin hänen töitään ihan luonnossa, omin silmin. Onhan sekin jo kohtaaminen. Taulu, sävellys, runo tai romaani ovat osia meistä. Kuten me olemme niiden osina.

5.

Ajaessa minulla usein soi Fabrizio di Andrén laulut ja nyt oli äänessä sekin kappale joka alkaa sanoilla ”Hanno detto que Franziska é stanca di pregare!” eli Olen sanonut että Franziska on väsynyt rukoilemaan. Mahtaisiko hänkin olla?

Minulle luonto on jo rukous. Myös Gumbostrandissa oli ruskaa. Meri oli tyyni, pikku tie yhtä kaunis, kapea ja polveileva kuten ennenkin. Ja tulijaa tervehti parkkipaikalla kalliota kohoava kuvaa suurempi köynnöskasvi.

Näyttelyhallissa oli jo muutama ihminen ja näyttelyn kaksimerkityksinen nimi Samoilla etelän teillä, kokosi yhteen viisi taiteilijaa, joista Paul Osipowin ennestään tunsinkin. Lauri Laine kiinnosti myös. Mutta varsinkin itse Franciska.

Ensin näin kuitenkinkaukaa Lauri Laineen kolme komeaa maalausta, niitä ei voinut olla huomaamatta. Hienot värit, kompositio, kaikki. Ne kuuluivat sarjaan Konsertto ja soivat väreillään. Jos olisin rikas ja minulla tyhjä palazzo ostaisin ne kaikki sen seinille. Mutta palatsia ei ole, eikä rahaakaan. Taloni seinät ovat jo muutenkin taidetta täynnä, sitä on itse asiassa myös nojallaan sohvalla ja seinien ja kirjahyllyjen reunoillakin.

Franciskan työt näin heti seuraavaksi. Mainiota. Niihin ihastui myös siskoni. Hänen (88 v.) kiinnostuksensa kohteeksi kohosi maalaus Requiem. Myös minä pidin siitä. Huvittavaa että juuri luin loppuun Tabucchin samannimisen kirjan. Sielunmessujen aika on ollut ja yhä on. Silti maalauksesta kuultaa harmonia ja tasapaino. Mustaa ja harmaata säestävät himmeät kauniit elämän värit.

Pian näin, että myös rukous löytyi näistä maalauksista.Franciska sanoo ohjelmalehtisessä, joka vahingossa tarttui mukaan ja tuli kotiin saakka vastoin gallerian toivetta (anteeksi), että maisema toimii aina hänen lähtökohtanaan. Näin näytti olevan. Ensin katselin traboccoja, vanhoja Abruzzon pyydystyslaitteita, kuin isoja Kukkolankosken siikalippoja. Kauniita ja liikuttaviakin. Niitä siis on yhä olemassa, jos eivät enää ehkä toimikaan?

Sitten maisemia. Förgiven kyrka, Hylätty kirkko oli hieno työ, mutta jostain syystä en kuvannut sitä. Toscanalainen maisema jäi kuitenkin uuden kameran muistiin. Siitäkin tuli tuo ikuinen Italian ikävä.

Jylhät vuoret, ihmisten asumukset siellä. Ehkä maisema käytännössä muuttaa ihmistä. – Mitä ankarampi maisema, sen kestävämpi ihminen?

Siskoni toiseksi suosikiksi kohosi Plöjda fält, Kynnetty pelto. Siinä elämä oli jyrkkyyden keskelläkin tasapainossa, väreineen kaikkineen.

6.

Kun taulut oli muutamaan kertaan katseltu, kävimme vielä vähän taaempana sijaitsevan punaisen talon myymälässä, jossa oli kaupan kaikkea käsityöläisten todella omin käsin tekemää. Vanhempi rouva alkoi iloisesti puhua minulle ruotsia ja minä yritin kaivaa kieltä jostain aivojeni takaosasta. Opin sen aikanaan kun olin 70-luvulla syvästi rakastunut yhteen suomenruotsalaiseen nuoreen naiseen, vaikka elinkin parisuhteessa. Suhde loppui siksi onnettomasti, mutta kieli ei ole sittenkään minnekään kadonnut, sen puhuminen on vain hidastunut. Rouva kysyi mistä tulin ja ihmettyi kun kuuli, että saavuin Lojo-nejdenistä asti. Hän ilahtui että ”mörka Sibbo” jonka hän sanoi nauraen, sai niin kaukaa tulijoita.

Kerroin että minulle lähetettiin kyllä jatkuvasti kutsuja saapua Gumbostrandiin ja usein tänne myös tulin, ihan maisemienkin takia. Yhtä sanaa jouduin etsimään ja kun yritin sanoa utställning, sanoinkin överställning. Mutta lisäsana vernissage pelasti tilanteen. Löysin vielä kaksi rouvan miniän tekemää savesta poltettua pikkuista alustaa, jotka olivat puun lehden näköisiä ja ajattelin lahjoittaa ne Olesjalle. Niin tämäkin näyttely oli nähty.

7.

Kävimme vielä N´Avettan filiaalissa eli Gumbostrandin rannalle tänä vuonna perustetussa Laiturissa syömässä soppalounaan. Tarjolla oli kahtakin soppaa: borshia sekä lohisoppaa. Koska borsh oli ollut Svetan ikimuistoinen spesiaali, otimme lohisopan molemmat. Emmekä pettyneet.

Konstailematon on rehellistä ja hyvää – ja sama pätee mielestäni myös taiteessa. Pääasia, että kukin taaplaa tyylillään ja tekee sen niin suurella rakkaudella kuin suinkin voi.

(8.10.2018)