1.

Syksy hiipii niin hiljalleen, ettei sitä päivisin edes heti huomaa, koska on niin lämmintä. Mutta yöt ovat jo viileitä ja laaksossa aamuisin joesta nouseva paksu sumu ulottuu välille kuistille saakka. Myös puitten ruskaa alkaa nähdä, vaahteroiden hitaat räjähdykset eritoten. Päivät lyhenevät, valon määrä vähenee aamuin ja illoin. Tämän kyllä muistaa jo vanhastaan. Myös aurinkopaneleiden teho laskee jopa silloin kun aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta. Talo saa nyt peruslämmön lähinnä ilmalämpöpumpusta. Sen kohina on yllättävän hiljainen. Niin kuin joku metsänhenki kuiskailisi salisssa, kun sitä vasiten alkaa kuunnella.

2.

Pitkät matkat on tehty, pieniä on sentään aina edessä. Kun täältä metsän keskeltä lähtee jonnekin, matka se on heti sekin. Pelkästään Saukkolaan on kuutisen kilometriä, Lohjalle 20. Julkisia ei löydy. Ilman ajokorttia en selviytyisi täällä, mutta sain vielä viisi vuotta lisäaikaa, uuden kortin aina vuoteen 2023. Silloin täytän 80 vuotta jos pysyn elossa. Kunhan pää toimii, toimii ruumiskin, kun se pannaan toimimaan, ajattelen. Päätä pitää siksi eniten kiusata. On mietittävä, luettava, ihmeteltävä, liikuttava, kirjoitettava ja katseltava. Ja ihmeteltävä taas ja taas. Mutinaa siis toivon mukaan riittää.

Ja vähän muutakin. Vaikka tänä vuonna en enää mene Hiidenopistoon italiaa opiskelemaan, jatkan kielen opettelua ja lukemista yksin. Tuskin siitä koskaan tulee yhtä sujuvaa kuin jostain englannista, ruotsista tai venäjästä, mutta pääasia, että silläkin kielellä selviän. Ja lukea voin aina. Nyt juuri luen iltasatuina Peppe Lanzettan Figli di un Bronx minore -teosta (1993).

Satuja ne eivät suinkaan ole vaan lähinnä Napolin alamaailmasta kertovia rajuja novelleja, joiden pääosissa pikkurikollisia, narkomaaneja, prostituoituja. Usein vielä nuoria ihmisiä, joiden elämästä ei enää oikein löydy toivoa siitä, että he voisivat palata normaalin yhteiskunnan piiriin. Kohtalo on valinnut toisin. Tai sitten ihminen itse. Se on jokaisen hyvä muistaa: myös me olemme vastuussa elämästämme. Lause voi kuulostaa hurskaalta, mutta uskon ihmisen omaan voimaan vastustaa pahaa, varsinkin jos on halua.

3.

Sunnuntaina lähdin jo aamulla ajamaan kohti Porvoota ja sen ohitsekin aina Isnäsin liittymään ja sitten Baggböleen jossa Kai Nieminen asuu. Olimme sopineet että kävisimme yhdessä hänen vaimonsa Elina Soraisen muistonäyttelyssä Loviisassa.

Elina kuoli vuosi sitten kuten vaimonikin. Nyt meillä kahdella leskimiehellä riittää puhuttavaa muustakin kuin kirjallisuudesta.

Kain tapasin jo silloin kun hän oli pieni poika ja minä taas nuori kustannustoimittaja, joka jo 60-luvun lopulla asioin hänen isänsä runoilija ja kääntäjä Pertti Niemisen kanssa. Pertti käänsi kiinasta, Kai valitsi japanin. Hyvä valinta. Japanin kirjallisuus on itselleni ollut se, joka minut herätti myös runollisen proosan maailmaan: minulle tärkeimmiksi tulivat etenkin Kawabata ja Tanizaki. Ja sitten iso leegio muita Osamu Dazaista Natsume Sosekiin. Kuka nykypolvesta niitä enää lukee tai edes tunnistaa nimeltä?

4.

Aikaa myöten myös ikämme Kain kanssa ovat lähenneet ja kohtalot sitäkin enemmän, mietin ajaessa. Vanha kansakoulu löytyi, puut olivat kasvaneet, piha niiden myötä supistunut, mutta yhtä komea kuin ennenkin ja Elinan japanilainen rinneuuni (noborigama) jäljelle polttajaansa kaivaten.

Tein kierroksen talossa, jossa Elina yhä elää monin tavoin. Lähdimme kohti Loviisaa, jonne ei pitkä matka ollutkaan. Pernaja johon Baggbölekin kuului on nykyään osa Loviisan kaupunkia.

Massiiviset yksiköt ovat nykyaikaa. Kaikesta tehdään suurta ja kaikki kärsii. Pieniä lapsia kyyditään kouluihin ties minne; terveyskeskukset, vanhainkodit, kaupat ja itse asiassa koko infra siirretään niiden ulottumattomiin joilla ei useinkaan ole omia keinoja liikkumiseen. Kun bussien reitit vain supistuvat, se on kohtuuton yhtälö. Vaan tämähän tehdään talouden nimissä, koko kansan parhaaksi! Se on vitsi, samanlainen kuin vanhojen ihmisten ujuttaminen muka digimaailman valtiaiksi. Miksi ei palattaisi siihen, että ihminen on sittenkin tärkein? Että meidän täytyisi lähteä hänen toiveistaan ja jopa rajallisuudestaan.

5.

Elinan näyttely löytyi galleriasta torin kupeelta, se olisi auki vielä viikon. Torilla oli meneillään tapahtuma, jossa iloinen nuori nainen ohjasi ihmisiä hyppyliikein ikään kuin musiikillisen joogan pariin. Hauskaa tuntui olevan. Pastorikin näkyi heiluvan joukossa.

Galleriassa me taas olimme päivän ensimmäiset, koska Kailla oli avain.  Niin yksinkertaista se oli: vain pieni rapsahdus lukossa ja näyttely oli avoin kummankin kulkea.

Taas tapasin Elinan, edellinen tapaaminen oli ennen joulua Porvoossa josta näyttelystä aikanaan kirjoitin. Miten paljon hän elämänsä aikana (1943 – 2017) tekikään keramiikkaansa, miten säilyviä, ajattomia ja ikuisia ne ovat.

Miellyn yhteen myytävänä olevaan piskuiseen kuppiin, mutta pieni punainen sydän sen sisällä kertoo että kuppi on jo varattu. Paljon vastaavia paperisydämiä löytyy eri esineistä. Osa näytteillä olevista on toisaalta jo pitkään kuulunut jollekin. Ja osa taas on museotöitä, kuten sanon ihan ääneen. Jokaisella tuntui olevan aivan oma tarinansa kerrottavanaan.

Elina hymyili seinällä kahdessakin valokuvassa. ”No mitä Hande”, hän puhahtaisi taas stadin slangillaan, ja puhahtaakin.

Ja minä vastaan tuolla toisella yhteisellä kielellämme, Tagoren Valmiki Pratibha -laulunäytelmän bengalilla: ”Arekii-ato-babona.” Sen osaan laulaa vieläkin. Kohta tulee kuluneeksi 60 vuotta siitä kun Elinan kanssa astelimme Kansallisteatterin lavalla, hän nuori neito sari yllään ja palava kynttilä kädessä, minä paha rosvo muiden rosvojen joukossa.

6.

Lähdemme lopulta taas Kain kotia kohti, mutta mieli tekee kierrellä vielä hetki ympäri Loviisaa. Puutaloja, kapeita kujia ja teitä, kauniita rauhallisia paikkoja joista paksujen pilvien takaa kuultava valo tekee lähes raamatullisia.

Kyllä Loviisassa voi ihminen asua. Haluan myös nähdä meren eikä sen löytäminen ole vaikeaa. Idylli on tämä pikkukaupunki. Tuhannen tuskan kahvila on kiinni, mutta ehkä joskus eksyn sinnekin. Aivan niin monta tuskaa minulla ei vielä ole ollutkaan. Internetistä löytyy valokuva, josta kahvilan kesäinen piha näkyy hyvin.

Kai kysyy olenko nähnyt Pernajan kirkkoa ja toki se kiinnostaa. Pernaja on Agricolan synnyinseutua ja kirkkoa vastapäätä löytyy Agricolan patsaskin. Kirjakielemme isä. Ei vähä mitään.

Sinne siis. Ajamme idyllistä pikkutietä, pikatie saa jäädä. Kuvaan Kain ja patsaan. Kummankin tekstit olen lukenut. Toinen aloitti, toinen jatkaa yhä. Runous on edelleen kielen kehittäjä, se maa joka kaiken muun kasvattaa. Tämän velkansa ovat suuret kustantajamme jo tyystin unohtaneet.

Kirkko on ihme kyllä auki, koska siellä alkaa lasten kirkkoseikkailu ensiksi suomen ja sitten ruotsin kielellä. Hieno kokemus on kuljeksia keskiaikaisessa kivikirkossa, jollaisista tätä ennen olen nähnyt Suomessa vain Lohjan ja Hattulan kirkot. Varsinaisia seinämaalauksia ei tässä kirkossa ole, mutta ornamentit on taiten entisöity ankarimman luterilaisen kalkitsemisvimman alta. Kirkko on koru. Kaksi ikivanhaa patsasta, alttaritaulu jota kerrankin kelpaa katsella ja uskomattoman hieno saarnastuoli. Myös kirkon pienuus korostaa sen suuruutta. Muuten en osaa tilan antamaa vaikutelmaa luonnehtia.

7.

Vielä kuppi ja toinenkin teetä Kain luona jonne seuraavaksi suunnistamme.

Ja sitten kotiin. Päivää oli jo kulunut, matkaan menisi vielä parisen tuntia jos ajaisin Hanko-Hyvinkää -tien kautta. Pitempi matka, mutta vähemmän liikennettä ja kauniimmat maisemat. Niinpä käänsin auton pikatieltä sittenkin pienemmälle kohti Hankoa vailla sen enempää miettimistä.

Polttoaine alkoi olla lopuillaan, joten lähelle omaa kotia päästyäni ajoin saman tien Saukkolan bensikselle saakka ja täytin tankin. Kaupasta ostin broccolin, fetaa ja piirakkapohjan ja kotona valmistin aineksista piirakan. Se onnistui juuri ja juuri mutta syötävää  yhtä kaikki, kun maistoin sitä uunituoreena. Ja sitten istuin salin tuoliin ja ihmettelin hetken.

Päivä oli taas lähes pulkassa. Vivaldin adagiot alkoivat soida. Vivaldi oli Kain isän eli Pertti Niemisenkin lempisäveltäjä. Musiikki, sydämen syke. Olin pian nukahtaa siihen paikkaan.

Havahduin kuitenkin ja eksyin sitten television ääreen ja sain satelliitin kautta näkyviin saksalaisen Eurosportin, josta ei tarvitse maksaa mitään. US-Open, Dominique Thiem vastassaan Kevin Andersson, tennistä parhaimmillaan. Thiem voitti suoraan kolmessa erässä, viimeisen erän katkaisupelissä.  Hänen voittopisteensä oli käsittämätön: juoksu kentän poikki, kauhaisu ja pallo lensi vinosti verkon yli ja laskeutui sittenkin rajan sisäpuolelle. Yli kaksimetrinen Anderson oli ulottuvainen, mutta ei voinut tälle lyönnille yhtikäs mitään. Tuosta nuorukaisesta saa Nadal vielä kovan vastuksen, ajattelin. Sekin ottelu minun täytynee siis katsoa?

(3.9.2018)