Herään Muoniossa puoli viideltä ja avaan postin kuten aina, tietokoneen siis. Uusia viestejä on tullut. Luen ensin Venäjän perheen uutisia Volkonkasta. Sitten huomaan, että olen illalla 14.8. saanut meilin myös Moskovasta, jossa asuu Vika, Svetan parhaimpia ystäviä. Hän kirjoittaa, että Eduard on kuollut; ottaa osaa.

Se ei ole odottamaton uutinen ja tuntuu silti. Ensin Naipaul, nyt Eetu. Elokuu, kuoleman kuu, jos kohta syntymänkin. Mutta kuoleman nyt. Suopursun ruostetta on kuusissa myös täällä ja ruska alkaa. Ajatuksiin tulee tietenkin myös se, että vaimoni kuolinpäivä lähestyy. Eetu eli lähes vuoden häntä kauemmin.

Paljon olen tästä ystävästä kirjoittanut ja puhunut, pitkä on se aika jonka olemme kasvokkainkin tunteneet: yli neljäkymmentä mutkikasta vuotta. Ensin löysin hänen kirjansa Djadja Fjodor, pjos i kot (1974) Moskovan kirjamessuilta (sen käänsi erinomaisesti Martti Anhava nimellä Fedja-setä, kissa ja koira), sitten vasta tapasin hänet itsensä monien vaikeuksien jälkeen. Neuvostoliitossa hän oli persona non grata eikä saanut julkaista kymmeneen vuoteen. Suurvallan romahdus vapautti hänet ja kirjoja painettiin kuin viimeistä päivää, usein myös mitä kummallisimpina piraattilaitoksina. Valtavat lailliset painosmäärät ja suosio tekivät köyhyyden kanssa kamppailleesta kirjailijasta lopulta ehkä liiankin varakkaan.

Eetu, Eetu. Paljon ja aivan kaikenlaista olen hänen kanssaan kokenut. Hän oli monimielinen, monipuolinen, sutkaileva, onneton, auttavainen, ärisevä, filosofinen, äkkiväärä ja ah niin rakastettava nallekarhu; jokaisen lastenkirjansa sankari. Halutessaan Tsheburashka (Muksis), loikoessaan krokotiili Gena, monesti myös posteljooni Petshkin, ainakin alkuvuosinaan. Hänen elämänsä oli yritysten ja erehdysten sarjaa, jota aina seurasi sivusta hieman pamppaillen: mitähän tuo nyt keksii, minne ikiliikkujamme jälleen kerran oikein joutuu. Vaan oman elämänsä sankari Eduard, varsinainen Rymy-Eetumme selvisi kyllä. Jopa avioliitoistaan, jotka olivat monin tavoin omiani myrskyisempiä.

Viimeisen kerran näin hänet Pietarissa, jonne hän saapui hautaamaan Anatoli Galilovia, monikymmenvuotista sihteeriään. Tolja kuoli kolme vuotta sitten 2015. Ilman hänen isällistä, toverillista ja rakastavaa apuaan (juristina Tolja tunsi maansa lait ja yhteiskunnan kiemurat) olisi Eduardin polku ollut vielä mutkikkaampi.

Heidänkin suhteensa oli poukkoileva kuten Eduardin koko elämä ja pitkän ystävyyden loppu lievästi sanoen surullinen, mutta kyllä Eduard viimeistään hautajaissa käsitti minkälaisen ihmisen hän menetti ja miten oli tätä viime vaiheissa oman sairautensa tähden kohdellut. Eduardista oli joskus vaikea pitää, mutta hänelle oli myös helppo antaa anteeksi. Hän oli ihminen jos kuka: hyvä ja erehtyväinen yhtä aikaa. Iso sydän sykki useimmiten lapsen lailla, mutta juuri siksi hän ymmärsi, kuinka lapsille pitää kirjoittaa. Uspenski oli Tove Janssonin ja Astrid Lindgrenin sukua, vähintäänkin heidän tasavertainen kumppaninsa.

Kun vaimoni vuosi sitten kuoli, Eduard lähetti viestin, jossa otti menetykseeni yllättävänkin tunteikkaasti osaa. Hän olisi jopa tullut hautajaisiin, ”mutta en pääse: istun rullatuolissa ja käyn kemoterapiassa”. Minä taas onnittelin häntä hänen 80-vuotispäivänään viime joulukuussa. Pitkä tie, hieno sarja kirjallisuutta. ”Pysy hengissä, veli hyvä.” Alle kirjoitin kuten usein: ”Tvoi lutshij drug, Sinun parhain ystäväsi.” Se oli sekä huumoria että totta.

Eduardin vastaukset kävivät aina vain niukemmiksi. Vielä helmikuussa hän kuitenkin kirjoitti hieman pitemmin. Hänellä oli jälleen kerran hankaluuksia tekijänoikeuksien takia. Fedja-sedästä oli tehty uusi animaatio ilman hänen suostumustaan. ”Nämä ihmiset tuhoavat Venäjän, mutta minun on vain levättävä. Kohta menen neljännen kerran kemoterapiaan – Jumala antakoon.”

Koskaan aiemmin Eduard ei ollut käyttänyt Jumala-sanaa; Bog dast on toki myös käsite. Yritin jatkaa yhteydenpitoa, vaikka tajusin kuinka hankalaa se hänelle jo oli. Kuukausi sitten eli heinäkuun 13. päivä kirjoitin vielä kerran hänelle venäjäksi kirjeen jonka tähän käännän:

”Skolko zim, skolko let ­– pitkä aika on taas kulunut. Sinulta en ole saanut sanaakaan. Miten jaksat. Kirjoita jos voit.

Itse olen elossa, kaipaan tietenkin vaimoani. Vaan mitä tehdä, elää täytyy.

Tänä vuonna täytän 75. Näin me kuljemme. Juhla ilman juhlaa. Iloja on kuitenkin, ainakin menneisyydessä. Jumala antakoon, kuten sanoit. Angel Hranitel – Suojelusenkeli kanssasi tai sitten ufo. Muistan, että uskoit enemminkin niihin, vaikka viimeaikaiset tutkimukset tuntuvat nyt valitettavasti päätyneen siihen, ettei elämää muualla näyttäisi olevan.

Hyviä päiviä sinulle, jos mahdollista. Vastaa vaikka kahdella sanalla. Ystäväsi kuten aina Hannu”.

Eduard ei enää vastannut, mutta syyn kyllä ymmärsin ja lopullinen vastaus saapui tänään. R.I.P. Vanhoilla koneillani on satamäärin kuvia hänestä, mutta yhtä hyvin voin tähän loppuun laittaa Särkitunturilta avautuvan maiseman. Taivas ja maa ovat täälläkin yhtä.

(15.8.2018)

 

 

 

 

 

 

 

Ja zhivu, skutshaju konietshno po zhenu moju.

No shto djelat. Zhit nado.

 

V etom godu mne budet 75. Tak myi idjom.

Jubilei bez jubilee. I radost gdje to v starom.

Bog dajet, skazhut. Angel Hranitel s taboi

ili inoplanetraian. Pomnju shto tyi veril bolshe na nih

hotja novie isledovanie ksazhaleiju skazhut shto drugie njet, tolko myi.

 

Horoshie dni tebje jesli vasmozhno.

Oishi dva slova.

 

Tvoi drug kak segda