Torniota ja Haaparantaa ei erota toisistaan muu kuin katukylttien kieli. Ikea on Ruotsissa täsmälleen samanlainen kuin meilläkin. Vai päinvastoin? Tämänkin yhtäläisyyden huomasin jo aikanaan, kun tulin tänne vaimoni Svetan kanssa. Yövyn  samassa hotellissa kuin silloinkin ja kuljen tietenkin myös samoja polkuja eli tunnelin kautta Haaparantaan, Ruotsin puolelle. Kyseessä on nyt todellinen nostalgiamatka. Vaimoni on kuollut kohta vuosi sitten, mutta elää silti. Ainakin niin kauan kuin minä hänet muistan.

Sveta varsinkin oli ihmeissään siitä, miten kaksi maata voivat elää vierekkäin ilman näkyvää rajaa. Minullekin on yhä epäselvää missä raja tarkkaan ottaen on. Kukaan ei kysele papereita, kulkijaa ei näytä valvovan edes kamera. Rajatunnelin seinällä on vain taidetta sekä laattoja joissa viidellä kielellä korostetaan yhteenkuuluvuutta; kalottialueen maiden siis.  Ruotsi ja norja ovat itseoikeutettuja, mutta joukossa on niin venäjä kuin saamekin.

Suomeksi on valittu sanaksi yhteenkuuluvuus.

Hauska liikennemerkki odottaa tulijaa sitten Haparandassa.

Pitänee näköjään ottaa isompi kunnioittava askel kun ylittää näkymättömän rajan. Toisinpäin eli samaa tunnelia pitkin Suomeen saapui Ruotsista tuhansia pakolaisia, joita ruotsalaiset itse kuljettivat rajalle päästäkseen heistä eroon. Sen muistona muutamat Tornioon jääneet pakolaiset ajavat nyt polkupyörillä kaupungista toiseen edestakaisin aivan samoin kuin teini-ikäinen nuorisokin. Raja on taas rauhallinen, pakolaisia ohjanneet aidat on kaadettu, mutta ei niitä ole viety poiskaan; uuden aallonko pelossa?

Kukapa tosiaan tietää mitä vielä on tulossa. Jostain luin että EU:lla on puoli vuotta aikaa ja sitten alkavat jäsenmaitten rajat sulkeutua. Edessä on taas kerran tuiki tuntematon tulevaisuus.

Lähden kävelemään ja suuntaan Ruotsiin. Haaparannan tienviitasta katselen kilometrejä. Etäällä on monen moni tuttu paikka.

Sunnuntaina on Haaparannasta mahdoton löytää avointa ruokapaikkaa; joka ovella on kyltti, että ravintola on kiinni. Koko kaupunki on muutenkin kuin kuollut. Ihmisiä ei näy, lasten ääniä sentään kuuluu joskus kodeista tai aitojen takaa.

Aterian saaminen ei ole helppoa Torniossakaan. Viimein eksyn pizzapaikkaan, koska sillä on hupaisa nimi Utopia. Sitäpä on tämä elämä. Siellä istuu nuorisoa ja sieltä tilataan jatkuvasti pizzoja kotiinkuljetuksella. Osa myös hakee pizzansa itse. Laatikot ovat niin suuria, että ne tuntuvat liioitelluilta, vaan ehkäpä nuoria syöjiäkin riittää. Outoa kyllä nämä nuoret ovat vielä laihoja ja hyväkuntoisia. Toivottavasti sellaisina myös pysyvät.

Tornio ja Haaparanta (Haparanda) – kaksoiskaupungit, Siamin kaksoiset kuin Leino ja Onerva. Kunnia sille! Hienoa on tämä pohjoisten rajojen vapaus, mikä Norjaankin mennessä todentuu vain pororitilän kolahduksilla autonpyörien alla.

Sama vapaus on ollut läsnä aina Tornionjokilaakossa, jossa meänkieltä on puhuttu joen kummankin puolen. Meänkielen profeetta oli aikanaan kirjailija Bengt Pohjanen, jonka  hyvin viime vuosituhannella tunsin. Hän kirjoitti myös ruotsiksi ja suomeksikin.

Pohjasen esikoisromaanilla oli hauska nimi: Och fiskarna svarara Guds frid (1979). Nyttemmin hän lienee ortodoksipappi Överkalixissa. Bengankin luona voisin käydä, jos joen vain ylittäisi. Viikko ja toistakin on edessä ennen kuin paluu etelään koittaa. Kukapa tietää, mitä näihin päiviin vielä tulee mahtumaan.

 

(13.8.2018)