1.
On kaunis hiljainen lauantaiaamu. Itse asiassa olen lähdössä ihan konkreettisesti Lappiin vasta huomenna, mutta otsikko tuli kyselemättä mieleen juuri tuollaisena. Senniminen on Lassi Nummen runokirja ja siinä lähtö tarkoittaa lähtöä maailmasta. Siitä ei kuitenkaan kohdallani vielä liene kysymys.
Minä taivutan sukunimen vanhalla tavalla eli Nummen, vaikka hän itse muistaakseni halusi, että sukunimi olisi genetiivissä Nummin. Lassi on joka tapauksessa jo poissa, hän on lähtenyt muualle kuten vaimonsa Pirkkokin, mutta pojat ja jälkikasvua löytyy. Ja yhä löytyy myös runoutta, hänn ja monen muun. Niin kauan kuin on kirjoja, on toivoa.
2.
Edessäni odottaa parin viikon legi Ylläs-Pallaksen tuntureilla ja myös laaksoissa ja järvien ja jokien rantamilla. Hyttysiä ei siellä kuulemma ole, mutta eipä niistä ole ennenkään ollut siellä vaivaa. Vaimoni kyseli vuosi sitten termistä räkkä ja onnistuin pyydystämään hänelle yhden hyttysen.
Se piti sitten mielikuvissa kertoa tuhansilla ja jotta mielikuva konkretisoituisi, oli kerrottava sekin, miten kerran Tuurin Antin kanssa vaeltaessani oli niin iso räkkä, että kun leivälle levitti voin, se muuttui suhahduksessa hyttysistä mustaksi. Koska oli nälkä, myös hyttyset katosivat suuhun saman tien. Olimmekohan ihan edelläkävijöitä, sillä tämä tapahtui jo kauan ennen heinäsirkkaleipien saapumista myyntitiskeille.
3.
Matkalle lähden valoisin ja haikein mielin. Vielä vuosi sitten seurana oli iloinen ja elämää täynnä oleva vaimoni.
Nyt otan mukaan hänestä kertovan kirjan. Lapsellista ehkä, mutta auttaa. Mitä perillä, tutussa majassa ja sitten tuntureilla tapahtuu, sitä on mahdoton tietää. Se selviää vasta sitten. Yhtä kaikki haluan tämän kokea. Taas tulee sitaatti mieleen: ”Peloton ääni on kuolematon”, mikä säe taitaa olla sitaatin sitaatti jostain Tuomas Anhavan runosta. Vanha pää kantaa tukuttain muistoja ja muisti toistaa. Oikein tai väärin, niin ainakin sinnepäin. Totuus (todellisuus) on joka tapauksessa kohdattava ja nähtävä aina avoimin silmin.
4.
Kai Niemiseltä sain kutsun hänen samoin kohta vuosi sitten edesmenneen vaimonsa Elina Soraisen muistonäyttelyyn. Elina olisi täyttänyt elokuussa 75-vuotta kahta päivää minua aiemmin. Avajaisiin 16.8. en pääse, mutta syyskuun alussa ehdin vielä Loviisaan.
Taas alan laulaa Tagoren Valmiki Pratibhasta laulua: ”Arekii ato babona”, taas näen Ellun astelevan hitaasti ja kauniisti laulun tahdissa näyttämöllä kynttilä kädessä ja juhlava sari yllään, Leena Lounamaa ja Päivi hänen perässään. Kohta siitäkin on 60 vuotta!
5.
Olen päättänyt ajaa perille Lappiin yhden varikkopysähdyksen (yöpymisen) taktiikalla. Pitkät matkat vaativat paljon aikaa, ja ennen kaikkea monia välipysähdyksiä, joten lähden huomenaamulla kukonlaulun aikaan, vaikka kukkoja saati kanoja ei laaksossamme ole.
Matka on pitkä muttei ikuinen, kun muistaa pysähdellä. Pienikin lepohetki auttaa, jos ratissa alkaa nukuttaa. Autosta kannattaa nousta, kuppi kahvia tahi muuta vastaava kuuluu myös kuvioon, jopa paikallaanhyppely ja sitten maiseman ihailu. Joka matkalla tapaa myös ihmisiä ja ihmisillä on jokaisella kohtalonsa, usein kiinnostava. Ventovieraalle voi joskus myös puhua vapaammin kuin hyvälle tutulle. Me tapaamme, puhumme, emmekä näe enää koskaan. Nimiäkään emme tule aina tietämään, mutta kasvot ja sanat muistamme.
6.
Huomenna on sunnuntaiaamu, tiet pitkään tyhjiä. Niitä on helppo ajaa, vakionopeuden säädin on uskollinen toverini kun sitä viimein opettelin käyttämään. Se auttaa siinäkin, ettei ylinopeuksia tule. Minut ohitetaan satavarmasti tuhat kertaa. Pikkuinen autoni on vakava haaste etenkin audi- ja bemarikuskeille. Pienen auton perässä ei iso ja voimakas voi ajaa!
Turun pikatiellä on juuri nyt pari siltatyömaata. Ensin nopeus pitää laskea sataan, sitten tauluun ilmestyvät numerot 80 ja heti perään 60. Ajan sillä kohtaa joskus itsekin sakkorajan yli, mutta olen aina hitain. Jo mainitut saksalaisautojen kuljettajat vetävät aina ohi sellaista vauhtia että kortti hyllytettäisi saman tien.
Suomen poliisin ja miksei valtionkin koko budjetti olisi turvattu jos tällaisilla paikoilla olisi pysyvät sakkokamerat. Oikeastaan BMW- ja Audi-autoihin voisi sisällyttää jo myydessä myös pysyvän sakkolisän jolla etukäteen maksaa valtiolle näistä joka tapauksessa tulevista ylityksistä. Heidän lähimpiä liittolaisiaan ovat muutamat möhkälemäiset citymaasturit ja sitten isot Skodat joilla on selvä alemmuuskompleksi. Huvittavaa kyllä mersut eivät vastaavalla tavalla uhoa. Ehkä niiden kuljettajista usea yhä kuuluu siihen menneeseen aikakauteen, jolloin päässä vielä jökötti Autoliiton koppalakki.
7.
”Matkaan, Hopea!” Ja matkaan lähden. Viime matkasta muistan yhä paljon ja paljon sellaistakin, joka jäi kertomatta. Tallinnan satamassa laivan odottelu näytti minulle taas suomalaisuuden kirjon. Kahvilassa riitti väkeä ja myyntitiskillä oli vain yksi vanhempi nainen. Seisoin rivissä jota hallitsivat suomalaiset lihavahkot matamit (suomalainen versio kunnioitettavasta sanasta madame). He äyskivät kanssasisarelleen kaiken aikaa kuin maailman omistajat: ”Miksi en saanut drinkkiini jäitä!” Viinan huimausko päässä sai heidät unohtamaan alkeellisimmatkin käytöstavat.
8.
Kun tuli minun vuoroni, pyysin lasillisen omenamehua ja osasin sitten sanoa sen yhden ainoan eestin kielen sanani: ”Aitäh.” Kiitos auttoi, myyjän väsyneille kasvoille levisi hymy. Hän ojensi mehulasillisen ja sanoi puolestaan: ”Palun”, mikä tarkoitti olkaa hyvä.
Kun sitten mehun juotuani ja pöydässä vielä hetken istuttuani heitin raskaan laukun olalle, hän katsahti minua tiskin takaa yhä hymyillen ja nostimme kumpikin kättä. Olisiko näissä parissa sanassa ratkaisu paitsi ihmisten keskinäisiin myös kaikkien kansakuntien vihapulmiin?
9.
Tänään (I dag a la Guss Mattsson) pakkaan. Tänään tapaan kylän miehiä ja juon heidän kanssaan kahvit täällä; kummankin vaimo sairastaa vaikeaa alzheimeriä. Olemme siis tavallamme leskiä kaikki. Ehkä meillä on sanottavaa. Tänään ajan vielä kerran Lohjan torille ja sitten poikkean Saint Honorén kahvilaan. Vanha koira, tutut kuviot. Tänäänkin koetan olla ihminen. Ja kun myös tänään yritän pitää mielen valppaana, kun muistan nostaa päätä ja katsoa kaikkea uutta ihmetelllen ja yrittäen ymmärtää mitä näen, saatan ehkä pysyä elossa muutenkin kuin kävelevänä ruumiina.
”Hengen ravinnosta” puhuu isä Hristofor Tshehovin novellissa Aro. Lisään siihen Kiven lauseen: ”Kun panee hyvin pikkuisen sianmurennusta leivän päälle, niin se särvittää niin.” Samaa Tshehovin ravintoa Kivikin tarkoittaa, kun Seitsemää veljestä todella alkaa tutkailla. Me tarvitsemme leipää ja leivän päälle voita (Väinö Linna: Tuntematon sotilas), mutta sitten me tarvitsemme myös muuta. Ihminen ei ole tullut maailmaan vain nauttiakseen surutta kaikesta, vaan oppiakseen aikaa myöten elämään ja olemaan täällä niin kuin ihmisen kuuluisi.
(11.8.2018)