1.

Joskus kaikki vain menee toisin kuin ajattelee. Näin tapahtui torstaina. Jo aikaisin aamulla hienon modernin hotellin italialainen kahvikone oli rikki eikä hieno moderni hotelli osannut keittää kahvia muulla tavalla. Siitä oli venäjänkielinen lappu koneen kyljessä. Joten aamukahvi jäi juomatta. Sen sai kyllä, kun käveli aamuiselle kadulle ja meni piskuiseen kojuun jossa ystävällinen mies sen valmisti heti. Alle euron hinta ei päätä palellut. Varsinkaan siinä helteessä. Kun plan A ei toimi, toimii plan B, kuten nykyään sanotaan. Ja jos sekään ei onnistu, voi keksiä uusia suunnitelmia tukun. Tai sitten olla juomatta kahvia.

2.

Aikainen lähtö oli sovittu ja hyväksytty, koska ryhmän tarkoituksena oli ajaa Sovjetskiin (entinen Tilsit) ja siitä rajan yli Latviaan, jossa piti käydä Ristikukkulalla. Se on kuulemma kukkula jonne ihmiset ovat jo satojen vuosien ajan itse pystyttäneet ristejä. Neuvostovallan aikana niitä yritettiin hävittää, mutta silloinkin ne kohosivat pystyyn öisin. Sekularistinen aikamme taas taitaa ajaa kokonaan niiden ohitse.

Matkalle päästiin jopa kymmenen minuuttia ennen sovittua lähtöä. Miehistön mieliala oli siis lähes riemukas. Riemu taittui vasta kun huomattiin että olimmekin päässeet takaisin Kuurin kynnäksen alkuun ja Zelenogradskiin jonne edelleen rakennettiin jo näkemiämme valtavia kerrostaloja.

Takapenkkiläisten huudot saivat kuskin heräämään. Hänen navigaattorinsa oli päättänyt palauttaa meidät Nidaan. Miten olisimme jatkaneet matkaa siitä eteenpäin, sitä navigaattori ei kertonut.

Jostain kuljettaja löysi sen verran omaa tahtoa, että sai ison bussin käännetyksi kapealla tiellä vastoin palvomansa navigaattorin tahtoa. Ei auttanut kuin alkaa ajaa takaisin kohti Kaliningradia.

3.

Niin nyreissään navigaattori (tai kuski) oli, että se tahtoi kuitenkin löytää nopean oikopolun oikealle tielle. Se löytyi, joskin pikkutie kääntyili, kapeni ja huononi yhä vain. Lopulta pääsimme uskomattomien ja aikaa vievien ympyröiden jälkeen sille valtatielle, jonka oli määrä viimein viedä meidät Sovjetskiin eli Tilsitiin. Sen rauhanteossa 1807 Suomen kohtaloksi oli joutua Venäjän vaikutuspiiriin. Tästä Aleksanteri I ja Napoleon noin vain sopivat Memel-joen (Niemen-joen) keskelle kuljetetulla lautalla. Saman tekivät Hitler ja Stalin noin 130 vuotta myöhemmin, tosin jo aivan muualla ja alaistensa avulla.

Tilsitin etupiirijako tapahtui kuitenkin ehkä onneksemme, sillä vasta se vapautti suomen kielen ja oman kulttuurimme Ruotsin puristuksesta siihen iloiseen kasvuun jollaisessa se parhaina päivinään 1900-luvulla on ollut.

Aivan heti ei Tilsitin suuntaan vieläkään lähdetty. Autoon piti ensin tankata dieseliä ja kolmannen huoltoaseman kohdalla se lopulta onnistui. Edellisellä saatiin kuitenkin aikaiseksi sekä vessa- että kahvijono. Kun sitten aloimme ajaa oikeaa tietä oikeaan kohteeseen olimme tunteja myöhässä. Ristikukkulalla käynnistä ei sen päivän aikana tulisi mitään.

4.

Sovjetskij, tuo Tilsit-juuston koti, löytyi kun pysyimme isolla tiellä emmekä poikenneet siitä minnekään. Ehkä navigaattori oli pantu jäähylle. Taas pidettiin tauko, nyt lounas ja vessa -sellainen. Tällaista on bussituristin elämä, mutta itse olen matkalle halunnut.

Houkuttelin tutut mukaan ja löysimme katua käveltyämme pienen kahvilan, jossa oli tarjolla kompottia sekä kaali- ja perunapiirakoita. Mikä niitä oli pureksiessa. Nälkä lähti, eikä kuumuus  muutenkaan ole nälän edistäjistä parhain. Puitten siimeksessä saattoi istua ja ympärillä oli parikin taloa, joita hyvällä tahdolla saattoi väittää vanhoiksi.

5.

Unionin ja Venäjän raja odotti vain muutaman kilometrin päässä ja sinne suunnattiin seuraavaksi.

Outoa kyllä Venäjän puolen muodollisuuksista selvisimme nyt nopeasti. Passijonossa minua huvitti se, että oikein kuvan kanssa kiellettiin rahan laittaminen passin väliin. ”Puhtaat kädet – puhdas omatunto” oli myös Sotshin poliisin tunnuslause. Siksi laitoin aikanaan sakkorahan poliisiauton vaihdekepin takana olevaan lokeroon, kun minua liikennerikkomuksista syytettiin.

Sitten bussi lähti liikkeelle. Mutta kun piti päästä Euroopan unioniin, se ei ollutkaan niin helppoa. Jo sillalla oli jonoa ja kaiken lisäksi se oli vuoroin yksikaistainen ja -suuntainen. Siihen sumaan juutuimme.

Onneksi mikään ei ole ikuista, ei edes jono sillalla. Kun päästiin Liettuan maaperälle, Unionin passintarkastaja tuli, keräsi passit ja katosi.

Se antoi meille kosolti luppoaikaa. Autoa ei saanut pitää käynnissä, joten ilmastointi ei toiminut. Autosta ei myöskään saanut poistua; lämpötila sisällä jatkoi siten nousuaan. Pullollinen vettä katosi. Olisi kadonnut enemmänkin, jos olisi ollut mitä kadottaa. Mutta filosofin tavoin yritin tuumia taas kerran: kaikki hyvin tässä maailmoista parhaimmassa. Elämä on selviytymistehtävä. Valittaa ei kannata, koska se ei taida koskaan auttaa. Hammasta purren, kohtaloa surren, eteenpäin kuljen, runoilin mielessäni. Edes simppeli riimirunous ei ottanut sujuakseen.

6.

Viimein ihme tapahtui. Passit palautettiin ja aloimme taas ajaa kohti seuraavaa etappia. Yöpymispaikkamme sijaitsi jossain Shiauliau-kaupungin lähistöllä. Bussi kiitti ja tärisi, liekö navigaattorilla ollut krapula. Bussin mukana  tärähtelin minäkin. Horros oli samaa luokkaa.

Iltapala oli tilattu valmiiksi ja toinen ihme tapahtui, bussi ehti juuri ja juuri sovitun ruokailuajan alkuun. Hotelli sijaitsi keskellä ei-mitään, tai oikeammin pellolla pikatien kyljessä kaukana Shiauliaun kaupungista. Soma se silti oli. Mutta äänieristyksessä oli rakennusvaiheessa taidettu tinkiä: jos joku liikahtikin seinän takana, sen kuuli heti. Kaikki puhe oli myös selvää kuin vuoripuron vesi.

Vaan tämmöinenkin kuuluu matkailun riemuuihin. Kun illallista vielä päätettiin puolella tunnilla siirtää, helteen uuvuttamat palaset loksahtivat kuin vahingossa kohdalleen. Turistin kannattaa näköjään ainakin väliin yrittää myös olla filosofi. Sisälle kuumaan pätsiin oli koko seurueelle katettu, mutta ulos sai mennä, kun pyysin siihen kauniisti luvan parillakin kielellä. Terassille jopa tarjoiltiin ja ystävällisesti. Niin istuimme ja saimme rauhan. Ruoka tuotiin ja juotavaksi  jopa vettä niille, jotka sitä halusivat.

Vesi oli jo tuttua gruusialaista Borjomia. Latviassa ei saksalainen vesi pitänytkään markkinaa hallussaan mistä en ollut pahoillani. Vaikka maailmassa mitä tulisi eteen, juuri Borjomin oli nyt määrä pitää minunkinkaltaiseni mies elämän tiellä. Ja sitten huoneeseen! Vaikka kyseessä oli yhden hengen huone (single), vuode oli leveämpi kuin mikään ennen näkemäni. Olin L. Onervan kuvaama ruhtinas unelmain mailla. Peittoa ei tässä kuumuudessa kuitenkaan olisi kannattanut vetää ylleen.

(3.8.2018)