1.

Sunnuntaina, heinäkuun ensimmäisenä päivänä pidettiin avointen puutarhojen päivä.

Puutarhaan sisältyy oikeastaan ajatus paratiisista, nimenomaan maanpäällisestä: Paradisus terrestris. Sieltä Vanhan testamentin legendan mukaan Jumala karkoitti ihmispolot, koska nämä löysivät tiedon ja sen myötä synninkin käsitteen; sinne paratiisiin ja sen viattomuuden tilaan ihminen monin tavoin yrittää yhä löytää takaisin.

Yksi parhaimpia tapoja paratiisin uudelleenlöytämiseksi on oman puutarhan perustaminen ja sen hoitaminen. Ja nyt koitti myös mahdollisuus katsoa, miten muut sen tekivät. Joskus aiemminkin olin jo käynyt Magnolian arboretumissa ja sinne Karkalinniemeen matka taas suuntautui. Muistin, että jos jotain puutarhaa, sitä todella hoidettiin. Muistin senkin, että kun paikalle saapuu ajoissa, saa myös normaalin parkkipaikan.

2.

Näin tapahtui. Kissakahvilassakin oli vasta pientä jonoa, terassilla Lohjanjärven tuima tuuli. Mutta kahvi lämmitti ja samoin aurinko, joka oli päättänyt paistaa. Taas kerran.

Villi luonto oli saatu yhä kauniimmin kesytetyksi ja puita löytyi joka puolelta, sellaisia, joista en koskaan ollut kuullutkaan. Aina voi oppia jotain uutta, kuten usein siteeraamani Arvo Ylppö lähes 100-vuotiaana huomautti. Myös kukkivia kasveja riitti niin, ettei niille ollut ehditty antaa käyntikortteja.

Amurin seuduilta oli tänne matkannut muutama puu jotka näkyivät menestyvän yllättävän hyvin; Tyynenmeren rantaseudun ilmanala on vain hieman omaamme lämpimämpää. Muistin niitä katsellessani valtavan Amur-joen, Habarovskin kaupungin kasvitieteellisen puutarhan ja Derzu Usalankin, sillä sinne kirja ja siksi myös filmi sijoittui.

Kasvit kulkevat kuin ihmiset ja aika kulkee mukana. Kaikki ne kuluvat, ihminen varsinkin, mutta hyvistä muistoista ei henno luopua. Minulla on edelleen puunsiemeniä, jotka Habarovskin kasvitieteellisestä puutarhasta nelisenkymmentä vuotta sitten sain. Ehkä olisi aika viimein todella istuttaa ne?

3.

Matka suuntautui puutarhasta kohti Lönnrotia ja Sampo-juhlia jotka pidettiin samaan aikaan. Sammatin kirkon luona pysähdyin, olihan kirkko auki.

Pieni puinen rakennus, sisältä rauhallinen ja kodikas. Jopa Adolf von Beckerin alttaritaulu, Lönnrotin lahjoittama, on lähes kelvollinen maalaus, vaikka suurin osa luterilaisista alttaritauluista tuntuu melkein uskonnon pilkalta.

Erityisesti katselin kirkossa paitsi legendan mukaan Saksasta Pommerin sodasta tuotua saarnastuolia, myös sinne vasta äskettäin saapunutta puista patsasta, Jumalanäitiä esittävää. Tälle Neitsyt Marialle on arvioitu iäksi jopa kuutisensataa vuotta, se olisi siis hieman Lohjan kivikirkkoakin vanhempi. Patsas on ollut Lohilammen museon kätköissä ja sen sijoittaminen kirkon päätynurkkaan oiva teko. Niin se on kaikkien halukkaitten nähtävillä.

4.

Sampo-juhlat olivat Paikkarin torpan maisemissa vasta alkamassa ja järjestelyt kesken, mikä sopi hyvin, koska ihmisiä oli pihapiirissä vasta vähän. Paikkari, vaatteiden paikkaaja, isän ammattiin viittaava, siinä torpalle sopiva nimi. Ovi oli vielä lukittu mutta nuori mies saapui ja aukaisi sen. Lönnrotin aikana asumus oli vielä pienempi kuin nyt, tuvassa eli parhaimmillaan iso perhe: isä, äiti ja kaikkiaan seitsemän lasta. Mahdoton sitä on kuvitella, mutta totta se yhtä kaikki on ainakin hetken ollut.

Lönnrot oli lapsista neljäs. Juuri tässä tuvassa kuulin kerran erään oppaan sutkaisevan, että pitäisi olla juopon räätälin neljäs lapsi ollakseen kirjallisesti lahjakas. Totta. Myös Aleksis Kivi täyttää täsmälleen saman ehdon.

5.

Matka suuntautui Paikkarista ison tien toiselle puolelle kohti Lammin taloa, jossa Lönnrot eli  viimeiset vuotensa. Kuolinsyyksi 81-vuotiaalle oli kirjattu ”vanhuus”. Lammin talo oli aluksi Nikun talon torppa, ja Nikun talossa Lönnrot asui sitä ennen, kunnes tahtoi muutaman kilometrin päähän torpan rauhaan. Siellä saattoi häiritsemättä tehdä töitä, koska vieraat harvemmin löysivät sinne tien.

Torppa suurennettiin Lönnrotin aikana ja siitä tuli jo silloin Lammin talo. Sitä hoitaa ja ylläpitää nykyään Suomen Kultuuriperinnön säätiö.

Kaunis on sen uudempi puoli: iso sali uuneineen. Lönnrotin työhuoneen pöydällä taas on Ruotsalais-suomalainen sanakirja, uskomaton suurtyö sekin. Kirjan hän siinä viimeisteli.

Käsittämättömän työteliäs Lönnrot oli aivan nuoresta; myös niin joutuisa kulkemaan, että sai juostuksi Suomen kansan vanhan runoudenkin kiinni noin vain. Ilman Lönnrotia, hänen runonkeruumatkojaan, pikakirjoitustaitoaan ja varsinkin luovaa hahmottavaa kykyään meillä ei olisi eeppistä Kalevalaa (1835, 1849), vain sekalainen kokoelma Suomen kansan vanhoja runoja.

Kaikkialle Suomessa hän ehti, toimia Kajaanissa lääkärinäkin. Kajaani ylpeilee nykyään syystä sekä Lönnrotilla että Leinolla. Lääkäri-isä sai ironista kyllä todeta vaimonsa sekä neljän lapsensa varhaiset kuolemat; ainoa poika Elias menehtyi vasta kahden vanhana. Medisiina oli tuolloin vielä alkeellista, se tehtiin mitä yrteillä ja senaikaisilla lääkkeillä voitiin. Lönnrot oli myös rokotusten puolestapuhuja. Silti aivokalvontulehdus, kurkkumätä ja keuhkotauti niittivät hänen perheensä. Vain tytär Ida selvisi. Hän muutti isän kuoleman jälkeen Italiaan, jossa asui lopulta Siennassa. Sinne Ida myös haudattiin. Hautaa ei kuulemma enää löydy; Lammin talossa on kuitenkin todisteena Paavo Lounelan hautakivestä ottama valokuva. Itse kuvasin puuhun kaiverretun pyörän, se lienee juustomuottiin aikanaan kuulunut osa. Minulle kuvio kuitenkin on elämän jatkuvuuden symboli.

6.

Puutarhapäivä kallistui hitaasti iltaan, jäljellä jäi enää Niemelän eli tämän talon puutarha. Jotenkin sitä yhä hoidan. Luonto itse on minun puutarhani parhain ja pahin apuri, kuivuutta sentään torjun kyllä vedellä ja niitän sieltä mistä voin. Äskeisen niittämisen muistona on ampiaisten pistoja, joista kuitenkin selvisin yllättävän hyvin. Sitä kohtaa kasvimaalla en tosin enää yritä saada kuntoon. Yksi mustaviinimarjapensas saa siksi kasvaa vuohenputkien peittämänä.

7.

Luonto, niin. Tuolla ikkunoiden takana se yhä on. Täältä sitä katsoo ihmisluonto, omani. Ja sitä katsoi Lönnrotkin ikkunastaan.

Ehkä villi luonto jää jäljelle silloinkin, kun ihminen ja hänen muistonsa haihtuvat täältä lopullisesti ja jokin toinen elämänmuoto ottanee seuraavaksi hetkeksi vallan. Maapallomme katoaa lopulta myös, mutta aikaa siihen on laskettu kuluvan tuo viisi miljardia vuotta. Siihen nähden, että moderni ihminen tässä hahmossaan ja noinsanotussa viisaudessaan on korkeintaan muutaman vuosituhannen ikäinen, sellainen aika tuntuu hyvinkin ikuisuudelta. Jos kehityksen suunta on positiivinen, voisi jopa ihminen sinnitellä täällä vielä pitkään. Se riippuu sanasta jos – siis täysin siitä, mitä me itse luonnon hyväksi juuri nyt teemme.

Tästä voisi alkuun aina lähteä: ”Meidän täytyy hoitaa puutarhaamme”, kuten Voltairen Candidessa toistellaan. Itse asiassa kyse on paljosta: pienenkin puutarhan (myös ihmisen itsensä) hoitaminen ja kehittäminen vaatii jatkuvaa, sitkeää työtä.

Mutta kaikkea työntekoa voi aina välillä helpottaa. Toinenkin Voltairen miete kun on jäänyt mieleen: ”Lukekaamme ja tanssikaamme – siinä kaksi huvia, jotka eivät koskaan aiheuta maailmalle mitään pahaa.”

(2.7.2018)