Matkan tarkoitus


Lomamatkalle lähdetään monestakin syystä. Talvella suomalaiset etsivät lähinnä lämpöä; joskus kesälläkin, ainakin ennenvanhaan. Jollekin tekee hyvää päästä hetkeksi pois tutuista kuvioista. Toiset haluvat vain nähdä ja kokea uutta ja muutamat löhöilevät rannoilla kaiket päivät. Ja sitten on myös ihmisiä, joita kiinnostaa vieraan maan kulttuuri, ruuasta alkaen. Joskus myös taide ja musiikki. Ja lopulta jopa kirjallisuus?

Me olemme nyt toista kertaa tänä vuonna Kreetalla Rethymnon kaupungissa. Kaksi edestakaista lentoa tänne ja täältä takaisin on ehkä ilmastollisesti liikaa, mutta tehty se jo lähes on eikä katumus enää auta. Toisaalta pois piti hetkeksi päästä. Matkan tarkoitus oli välimatkan saaminen kaikkeen. Elämä on ollut täynnä siskoni kuolemaa ja muutenkin sairauksien varjostamaa. Lienee totta se, että kun näkee muuta, oma tila unohtuu. Ainakin hetkeksi ja ainakin jotenkin.

Rethymnon kaupunki sai kolmannen kertansa siksi, että se on jo tuttu. Kun ei ole aivan virkeimmässä kunnossa, pelkkä ajatus tuntui hyvältä. Tutussa paikassa ei tarvitse miettiä minne suuntaa kävelynsä. Nähtävyydet eivät vanhene, jos ovat vanhoja. Monet ruokapaikat tietää jo kelvollisiksi, ja usein käy niin, että kun poikkeaa muualle, pettyy. Mutta hyvääkin on tarjolla.

Pieni pettymys oli se, että kevään hintoihin oli tullut kesälisää, vaikka lähestymme jo reippaasti kauden loppua. Ehkä syynä täälläkin on ollut bensan ja dieselin hinnannousu, seurausta Trumpin ja Netanjahun hienosta ja nerokkaasta liitosta, jolla Iran pantiin kuriin.  Ja niinhän siinä tosiaan myös kävi… ”Niskat nilkit nurin”, huudettiin Huovisen Rauhanpiipussa, jos oikein muistan tuon varhaisnuoruuteni lempikirjan lauseen. Mutta hengissäpä nuo kaikki varkaat Putinia myöten yhä ovat. Kiinalaisen vanhan sananlaskun mukaan juuri suuret varkaat varastavat kokonaisia valtioita.

Kun yksi asia kallistuu, se koskee äkkiä kaikkea taloutta. Varsinkin valtiontalous määrittää paljolti kansalaisten elämää, hyvinvoinnin tasoa. Se onni odottaa meitä taas kotona.

Kun tulimme, sää oli kelvollinen, pilvinen kyllä. Torstai ja perjantai sitten sateisempaa, kaatosadetta varsinkin torstaina, jolloin kadut virtasivat puroinakin hetken ja hurja tuuli nostatti mereen valtavat vaahtopäät, jotka syöksyivät rantaan. Toki kävin kuvaamassa niitäkin.

Muutama ihminen näkyi kaduilla, tuuli kuljetti heitä ja meitäkin, kun oikein yltyi. Mutta siitä selvittiin. Yö oli hurja, en saanut unta, kun kuuntelin tuulen ryskettä kattorakenteissa. Vaimo kyllä uinui rauhassa vierellä. Outoa oli, että aamulla yksikään rannan aurinkovarjoista ja tuoleista ei ollut kaatunut, kun katsoin ikkunasta rantaa. Ja juuri nyt kun tätä kirjoitan, on meri taas lempeä. Aalloista ei ole tietoakaan, vain maininkeja näkyy ja ihmisiäkin rantatuoliensa syleilyssä ja kahlailemassa.

Onnettomuuksista ei misssään ole ollut jälkeäkään. Vain hibiskuksen kukka, jonka kuvasin edellisenä päivänä, oli kohdannut loppunsa ja kadonnut. Näinkö runous aina jää maailman kovan proosan alle.

Vanhoista nähtävyyksistä ehkä vanhin on Rethymnon venetsialainen linnoitus. Se rakennettiin 1500-luvun lopulla ja on yhä osin olemassa. Sisäänpääsy viisi euroa, mutta maksu ei ole iso. Jo näkymät kun ovat huikeita.

Askeleet suuntasivat ensin kohti eräänlaista näyttämöä, jossa istuja kokee luonnon kirkon rauhaa. Kesällä siinä katsotaan teatteria. Nyt sai olla vain, ja niin istuimme siinä hetken mekin.

Varsinainen pikkukirkko oli lukittu munalukolla, mutta sultaani Ibrahimin moskeija taas pysyi auki. Se on alunperin ollut venetsialainen katolinen kirkko, mutta vallan vaihtuessa muutettiin moskeijaksi, kuten vaikkapa Hagia-Sofia Istanbulissa. Nyt se oli typpösen tyhjä. Ja silti kirkko jokaiselle, joka kaipaa avaraa korkeaa tilaa.

Sisällä oli tuoleja, joilla istua. Moskeija tai ortodoksikirkko, rauhan paikka kumminkin. Kelpasi siellä olla ja hengähtää. Koska oli aamu varhainen, olimme ainoat koko alueella. Sanoin, että minua laulatttaa ja A. lähti heti kohti ovea, koska tiesi mitä seuraisi. Kun aloin laulaa (upea kaiku) uusi pariskunta tuli sisään. Piti ihan pyytää anteeksi. että avasin suuni, kaiun takia, sanoin. Vain pieni kansanlaulu, siinä esitys, jonka moskeijan kaikkiin ääniin tottuneet seinät saivat kuulla. Laulussa soivat niin P. Mustapään runon sanat kuin Sulho Rannan sävellys.



Miten hieno on yhä aina iso nissi (niche). Kuin kirkko sekin.

Kuljimme alas nyt toista kautta linnoituksen muurin vieressä. Rispaantunut oli Kreikan lippu, mutta liehui silti ylpeästi tuulessa. Siinä on jotain kotoista ja liikuttavaa, kuten myös Suomen väreissä.

Mäen toisella puolella oli yllättäen avoin pikkukirkko. Sinne taas. Kaksi kynttilää oli sytytetty, kolmannen, joka on vasemmalla, sytytin minä sisarelleni Anjalle. Requiscat in pace.

Jokaisessa kirkossa on omanlainen rauhansa. En usko Jumalaan, mutta hyvyyteen ja pyhyyteen kyllä. Jos Jumala olisi, olisi maailmakin parempi, luulen.

Kävimme vielä Castelossa syömässä. Muistin ravintolan hyvin, sen uppopaistetut aubergiinit olivat nerokkaita keväällä ja hyviä nytkin. Kasvisruokaa parhaimmillaan.

Siinä ravintolan tuolilla ulkona istuessa silmä kiintyi ja kiinnittyi pyöreään aukkoon ikivanhassa muurissa kujan toisella puolella. Sen läpi voinee sielu lentää pilviin. Mutta sinne minun sieluni kyllä jää, se ei korkeammalle kohoa.

Talsimme kohti hotellia ja osuimme isolle aukiolle jossa koulu. Lapset siellä, nuoret ja lähes murrosikäiset, pelasivat kaikki palloa, tytöt ja pojat, potkivat, huusivat ja iloitsivat. Kenelläkään ei ollut kännykkää. Se näytti hienolta. Mitä Suomen kouluissa oikein tapahtuu?

Vielä viimeinen kirkko, nyt pääkirkko, ja siellä hautajaiset. Saimme mekin istua muiden joukkoon. Omaiset olivat arkun vasemmalla puolella, paljon oli tulijoita, jotka ensin arkun oikealla puolella suutelivat vainajan kuvaa, tekivät sitten vielä usein uuden ristinmerkin, kiersivät arkun ja lausuivat omaisille osanottonsa. Lopuksi moni jäi istumaan kirkon penkeille. Ortodoksit eivät kuolemaa liikoja sure; pääseehän tuon uskon mukaan ihmissielu taivaan iloon. Täällä huomasin, että Kreikassa kellään naisella ei ollut huivia päässä. Venäjällä taas se on kirkoissa pakollinen. Vapaus on vapautta, aina.

Meitä katseltiin hieman ihmetellen, vähän erilaisia kai olimme, muttei meitä poiskaan ajettu. Ihan itse nousimme ja lähdimme. Vainaja ei ainakaan läsnäolostamme pahastunut. Ulkona kirkon edessä olisi saanut vielä vesipullotarjoilua katoksesta. Kaikki sujui ja oli mitä luonnollisinta; onhan myös kuolema erottamaton osa elämää.

Kissoja tuli taas vastaan. Ne saivat ruokaa A:lta kuten joka päivä. Täällä ne kuitenkin näyttivät hyvinvoivilta, jopa lihavilta Kyproksen kissoihin verrattuna.

Lauantai on vielä täysi matkapäivä, edessä sitten enää yksi hotelliyö ja lähtö kotiin. Ei se tunnu yhtään pahalta, pikemmin päinvastoin. Turistin työ jatkuu vielä hetken, mutta sunnuntai-illasta alkaa kotiinpaluu.

Kun aurinko paistaa ja tuuli on moinannut, on rannoilla heti paljolti väkeä. Niin kuin olisi elokuu Suomessa. Ilmanala on siten enemmän kuin tuttu.  Jos mitä, uutta kevättä ja kesää olen kai siksi alkanut taas odottaa.

(17.10.2026)