Jokaisessa maassa tapaa olla yksi kirjailija, johon useimmin nojataan ja joka mainitaan, kun ajatellaan sen maan kirjallisuutta ja kielen kehitystä. Englannissa Shakespeare, Ranskassa sitten vaikkapa Balzac, Saksassa ehkä Goethe, Venäjällä itselleni Tshehov ellei Gogol, ja niin edelleen. Jokaisen tilalla voisi olla joku toinenkin, kun itsevaltias Shakespeare jätetään pois laskuista. Miehiä kaikki, koska silloin ennen näin olikin, mutta nyt asetelma olisi tässäkin suhteessa jo toisin. Kielellä ja kirjallisuudella ei ole sukupuolta, ne määrittävät oman laatunsa teosten kautta. Huoleti voi sanoa, että James Joycen perillinen Irlannissa on tällä hetkellä Claire Keegan. Toisinkin päin voisi joskus taas olla. Valtavirta vie, mutta virran suurimmat kivet pysyvät ja tulevat joskus taas näkyviin. Hyvä pysyy, huono katoaa. Näin on ollut ja näin on oleva. Sen sanomiseen ei edes Kaptahia tarvita.

Maailmassa on tuhansia kieliä, enemmänkin; valtakieliä sitten ehkä vain muutama kymmen. Tällä hetkellä englanti johtaa, siitä on tullut uusi esperanto. Mutta minkään kielen valta-asema ei ole horjumaton. Ranskalla oli aikansa, saksallakin. Entä klassinen kreikka, yhden aikakauden sivistyskieli. Entäs latina, nyttemmin kielenä jo kuollut, kun sitä ei puhuta, mutta aikanaan ns. koko sivistyneen maailmamme valtakieli; olihan Välimeri Rooman valtakunnan sisämeri. No, vastaavaa sivistystä oli kyllä silloin myös Japanissa, Persiassa ja Kiinassakin.

Kieli on nopea, se kulkee, raivaa uusia viljelymaita luontoa rikkomatta ja raiskaamatta. Portugal on pieni maa, mutta Brasilia suuri ja siellä portugalia puhutaan myös – aikansa valloittajan outona lahjana. Tuollakin kielellä on siten yli 200 miljoonaa käyttäjää jo äidinkielenään. Parin sadan vuoden kuluttua nosteessa ja yleiskielenä voi olla mikä tahansa muukin kuin englanti. Mandariinikiina ehkei sentään; hitusen liian vaikeaa.

”Emme tiedä, myymme sitä Jumalana”, kirjoitti Samuli Paronen, aforismien moderni klassikkomme. Ilman omaa äidinkieltä ja vieraita kieliä, joita olen ilokseni opetellut, olisin jo kauan ollut kuollut mies. Ruumis voisi ehkä elää, mutta mieli ja sielu eivät. Niin se vain on. Sana sattuu ja satuttaakin, mutta osuu kohteeseen. Ja kuten Isaak Babel jotenkin sanoi, yksikään luoti ei lävistä sydäntä niin hyvin kuin lauseen loppuun pantu piste. Sen jälkeen kaikki on todellakin Hamletin hiljaisuutta. Ja silti lause jatkuu ihmisen mielessä.

”Maailma on sana” – siinä toinen Parosen aforismi, kirjan nimikin. Maailma on myös sitä. Ilman kieltä ei olisi tuntemaamme sivistystä, tätä elämää. Sana on matkasauva, ei vain tielle vaan tietoon. Vaelletaan siis ja siinä kulkiessa puhutaan, kirjoitetaan ja keskustellaan, vaihdetaan ajatuksia ja ehkä kehitytään ja edistytäänkin hieman. Mahdollista se kyllä on.

Matkasauvana puhuttu ja kirjoitettu kieli on mitä luotettavin kumppani.  Parhaat teokset ovat säilyneet vuosituhansia; siinä ajassa kukoistavimmatkin rakennukset ovat jo sortuneet tai eroosion kourissa pyramidien lailla. Kieli on myös halvin ja lähes immateriaalinen väline siinä kanssakäymisessä, mikä ihmiskunnassa pitää yhteiskuntia pystyssä ja yllä. Kieltä en voi kyllin ylistää, joten olkoon tämä tässä. Sillä näin pääsen ilman aasinsiltaakin kirjailijaan, jonka päivää tänään maassamme vietetään.

Voi sanoa, että Suomessa kirjallisuus alkaa yhä vain Aleksis Kivestä, vaikka jo ennen häntä kirjoitettiin hyvin, mutta silloin vielä runoja. Seitsemän veljestä on edelleen suomalaisen romaanitaiteen kulmakivi eikä sitä kannata sen kummemmin ruveta työntämään tuolta jalustalta yhtään minnekään, vaikka aina uudet sukupolvet tai paremminkin niiden muutamat edustajat keksivät sen tehdä, jokainen vuorollaan. Sillä he tosin haluavat lähinnä korostaa vain omaa egoaan ja viisauttaan. Ja suurihan se ego on, joskin häipyvää laatua. Kivi pysyy, kun taas kampeajien nimet ja kanget katoavat uusien yrittäjien ja sukupolvien alle.

Omalle jalustalleen Kiven matka kesti vuosikymmeniä, eikä hän suorittanut matkaansa enää itse vaan postuumien sanojensa avulla. Kiven arvon täysi ymmärrys ja miehen tuotannon, lopulta myös runojen löytäminen, tapahtuivat vasta kun hän oli jo pitkään maannut Tuonensa lehdossa eli Tuusulan kirkon kalmistossa, sen suojaisessa haudassa.

Eläessään Kivellä oli harvoja ystäviä ja vain pari vähän vankempaa tukijaa; vastustajia, pilkkaajia ja sivuuttajia löytyi sitten paljon enemmän. Tunnetuin oli August Ahlqvist, runoilijana A, Oksasen pseudonyymin taakse kätkeytynyt professorismies. Häntä näkyy ajaneen aito kateus ja ärtymys siitä, että ylioppilas ja suomalainen maalaisjuntti yritti tehdä jotain alueella, joka eittämättä kuului vain korkeasti oppineille. Kun Ahlqvist haukkui Kiveä vielä tämän kuolemankin jälkeen, se tapahtui runomuodossa ja tavalla, joka on yhä aina melkoisen käsittämätön:

”Runoilijaks’ ma ristittiin,/ Sanottiin Shakespeariksi,/ Verraksi Väinön väitettiin:/ Muut’ en mä ollut kuitenkaan,/Kuin taitamatoin tahruri,/ Ja hullu viinan juoja vaan.”

Ahlqvist itse ei suinkaan ollut lahjaton runoilija ja mitä hulluun viinanjuojaan tulee, sellainen hänkin oli runossaan Kerran viinikellarissa: ”Viina on ainoa vaan, kuss´ ilo tarjona on.”  Aina kun lähdemme moittimaan, katsokaamme peiliin. Lasitalossa asujan ei kannata kiviä paiskoa. Tuo lause pitää edelleen enemmän kuin paikkansa.

Paljon olen tästä jo kirjoittanut, paljon olen Ahlqvistin pilkkarunoa siteerannut, mutta ei lisä pahaa tee. Tuo vähättelymurha, jota edesauttoivat muidenkin vastaavien asenne sekä myös Albert-veljen kohtelu, jota sairas veli sai tämän hoivissa osakseen, tuskin enää toistuu. Aleksis Kiven kaltaista hahmoa ei joukkoomme enää varmuudella kasva. Hän oli ensimmäinen ja ensimmäiselle tie oli apposen auki ja kaikki kielen mahdollisuudet siten aivan vapaita. Kivi kulki kuin metsässä ja kuunteli. Niinpä hänen ei tarvinnut muuta kuin alkaa laulaa koko maailman ja sen koskemattoman luonnon mukana.

Suuri lahjakkuus osasi käyttää kuulemaansa unissakävelijän lailla. Oma aikamme on sitten perinjuurin jo toinen. Tämä aika kasvattaa täysin erilaisia kielenosaajia, alkeellisista ja jopa lähes ummikoista silti yhä edelleen hyviin ja taitaviin kirjoittajiin, joskin alkeellisten määrä näkyy olevan vuosi vuodelta kasvussa. En kuitenkaan usko kaunokirjallisuuden ja sen kielen kuolemaan, en edes tekoälyn kautta, sillä AI on pelkkä varas, jäljittelijä ja apina, vaikknyt kyllä mollaan turhaan apinan omaa luomiskykyä. Paremminkin näin: juuri AI on se tuhruri, joksi Ahlqvist Kiveä syytti.

Tänä lokakuun kymmenentenä päivänä tunnen yhä suurta iloa siitä, että olen tähän maahan syntynyt. Lippu liehuu tosin vain mielessä, koska oma lipputankomme on jo kauan sitten katkennut. Mutta sehän ei ole tärkeintä, vaan tärkeitä ovat ne sanat, säkeet ja lauseet, jotka Kivi meille jätti perinnökseen. Miten monet niistä palaavat aina mieleen.

Siteeraan tähän Suomenmaa-runon kaksi ensimmäistä säkeistöä:

”Maa kunnasten ja laaksoen,
mi on tuo kaunoinen?
Tuo hohtees kesäpäivien,
tuo loistees pohjan tulien,
tää talven, suven ihana,
mi onpi soma maa?

Siel tuhansissa järvissä
yön tähdet kimmeltää
ja kanteleitten pauhina
siel kaikuu ympär kallioi
ja kultanummen hongat soi:
se onpi Suomenmaa.”

Runossa on toki myös paljon muuta, kunnes tullaan saman runon loppukaneettiin. Miten hellyttävä sekin on:

”Mi autuus helmaas nukkua,
sä uniemme maa,
sä kehtomme, sä hautamme,
sä aina uusi toivomme,
oi Suomenniemi kaunoinen,
sä ijankaikkinen!”

Kyllä kyllä. Paitsi liikuttavaa, myös niin vilpitöntä. Muistan Tuomas Anhavan jotenkin sanoneen, että hyvä on usein lähellä naiivia, eikä sitä kuitenkaan ole.

Päinvastoin. Aitous on se joka ei pala tulessakaan. Tänään on tuonkin runon siivittämänä taas syytä myös lähteä ulos luontoon ja katsella ja kuunnella syksyn vaipumista ruskan värikylläisyydestä siihen hiljaisuuteen, joka enteilee talven tuloa. Kivi eli Leinon sanoin vain syksystä jouluun, mutta eihän elämä siihen jäänyt. Sanat kantavat kuoleman yli. Jos ketä, juuri Kiveä tuo lause kuvaa tavalla, johon minulla ei ole mitään lisäämistä.

(10.10.2026)