Maailmassa tapahtuu, sodat jatkuvat, katastrofeista ajaudutaan toisiin. Aina on myös niin, alkaa tuntua, eihän hulluus mihinkään vielä lopu; loppuneeko koskaan. Pelko leviää, kun sitä levitetään, sotahullut huutavat, maailma natisee liitoksissaan. Mutta elettävä on. Ja onneksemme luonto täällä on vielä lähes samanlainen kuin ennenkin.

Niinpä siirrän fokuksen siihen. Pieni on suurta ja suuri pientä. Ja mehän elämme täällä vain kerran. Pidetään hyvästä kiinni. Eteenpäin siis.

Ruska on sana, jollaista muissa kielissä ei oikein ole. Nyt on syksy, on. Jos sitä ei tiedä muusta, niin ainakin siitä, että päivä lyhenee ja valo vähenee ja siihen reagoi myös luonto laillaan. Jo nyt Lapissa on ainakin viikon ellei kaksikin ollut hieno maaruska, josta olen kuvia nähnyt. Ja ruska alkaa hitaasti avata oviaan myös täällä etelässä.

Ei maassa kuitenkaan, vaan puissa. Ja vielä kuin arasti, hennosti ja varsinkin valikoiden. Suurin osa puista empii edelleen. Näkyy vielä täysin vihreää metsää, sitten ruskehtavaa, kuin uupuvaa, ja sitten vihreän seassa on myös jo pilkahduksia muusta, värien maailmasta. Varsinkin vaahterat esittelevät värikirjoaan jo. Ja talossamme vaikkapa villiviini.

Kun ajan päivittäin milloin minnekin, pysähdyn usein ihan vain katsomaan ja kuvaamaan. Sillalta on hyvä kuvata, miten Sitarlanjoki taas virtaa. Ei vielä ruskaa, mutta tuntua siitä. Ei vielä täyttä kauneutta, jos kauneutta lainkaan, mutta silti pienen pieniä aavistuksia. Joskus nekin riittävät. Ja aina vesi kuvastaa taivasta tavoillaan. Vesi, elämän lähde. Sitä on ihmisessäkin enemmän kuin puolet painostamme.

Joissain kohdin osa vaahteroista on jo päättänyt, että syksy on ja se siitä sitten. Noidenkin puiden kohdalla pysähdyn joka vuosi ja kuvaan. Näkymä on sekä sama että aina yhtä uusi. Mutta myös omasta ikkunasta voi nähdä alkavaa ruskaa, kun katsoo ulos. Miten puhdasta on kellanvihreä, miten ylpeästi se yhä kantaa mukanaan valoa.

Ja ulkokuistilla sama juttu. Lasin takana villiviini on jälleen noussut peittämään kuistia ja antaa siinä armonsa jo hieman loistaa.

Kauan sitten istutin grillikatoksen juurelle pienen taimen, jonka oli tarkoitus kivuta katoksen sisääntulon somisteeksi. Mutta kasvit eivät istuttajaa kuuntele. Nyt tuo köynnöskasvi on karannut myös syreenien päälle ja uhkaa peitää nekin Amazonin päällyskasvien tavoin. Pitääpä toppuutella eli leikata ne, kunhan vielä syksympi tulee ja lehdet ovat pudonneet.

Kellanvihreää näkee muuallakin, puhdasta ja kaunista, etenkin saarnipuissa, joita täällä etelässä tapaa siellä täällä. Lönnrot piti saarnista ja istutti niitä Lammin talon pihalleen kuin vanhuutensa turvaksi. Minulle kansanrunous ja saarni liittyvät siksi yhteen. Tämä saarni on kuitenkin lähempää, Kosken kartanon mailta.

Toinen komea saarni on sitten Vanhan Turuntien laidalla. ”Puu katsoo kauas yli metsän”, kirjoitti jo Hannu Salakka. Varsinkin hänen alkutuotantonsa on yhä vain koskettavaa ja hienoa.

Villiviini taas on todella villi. Joka syksy leikkaan sen, jottei koko talo peittyisi ja joka kesä se kasvaa hurjalla avoimalla ja alkaa ahdistella taloa aivan kuten ennenkin. Nyt se on taas peittänyt jo keittiönovea, jota ei paljoa täällä käytetä,  ja osaa rappusistakin. Jos emme tekisi mitään, koko talo hukkuisi muutamassa kymmenessä vuodessa sekä sen että metsän alle.

Niin luonto toimii. Voi vain kuvitella millainen maailma muutamassa sadassa vuodessa olisi, jos ihmiskunta katoaisi. Valitettavasti emme sitten ole sitä ihailemassa.

Villiviinin puna on lähellä vaahteran vastaavaa ja hieman lehdetkin muistuttavat toisiaan. Arkaakin voi olla puna ja sitten syvää ja hehkuvaa, kuten Lohjan sairaalan tupakkapaikan villiviinissä. Sen ohi on aina kuljettava, kun menen kontrolliin. Tällä kertaa villiviinin takana ei sauhutellut kukaan.

Paikan lähelle on maahan istutettu myös kasviryppäitä. Tuota kasvia en edes tunne. Miten kauniisti se nimettömänäkin se silti hehkuu ja kukoistaa, kuin rakkaus ennen sammumista ja kuolemaa.

Pieni hyppäys luonnosta, jos kohta luotoa sekin. Alapellon kupeella kasvaa omenapuu, joka oli jo villiintynyt ja jonka sitten kerran leikkasin. Se toipui ihme kyllä ja tekee nyt punaisia kaneliomenoita joka syksy. Hyviä tai oikeastaan parhaita, kuten A. sanoo ja jos hän sen sanoo, niin totta lienee. Kauniita ne joka tapauksessa ovat vanhassa puukulhossa keittiön pöydällä. Syön niitä siellä silmilläni.

Usein aamuisin, kun kirjoitustyö on tehty, lähden maailmalle ja suuntaan ostosten jälkeen Saint Honorén kahvilaan Lohjalla. Olen ollut paikan asiakas koko sen elinkaaren ajan eli vuodesta 1985; yli 40 vuotta siis.

Viimeksi join siellä kauracappuccinon ja sen kumppaniksi nautin mustikkakakusta palan ajatuksella, että työmies, jopa tällainen kirjoittajakin siis, on ehkä palkkansa ainakin joskus ansainnut. Myös tätä kattausta voi syödä silmin.

Yhä vain koittaa aamu aikainen. Syyspäivän tasaus on ensi keskiviikkona. Sitten yö on jo päivää pitempi. Mutta talviaikaan palaamme vasta lokakuun lopulla.

Näin elämämme jatkuu. Maailma ei vielä lopu, ei paukahtaen eikä edes kitisten, toisin kuin T. S. Eliot kirjoitti. Melkein joka aamu laaksossa on sumua. Mutta kun ei sada, kun tuuli on taas puhdistanut taivaan, saa nouseva aurinko kaiken tuntumaan vielä niin utuiselta, idylliltä, joka ei enää aivan pidä sitä minkä lupaa.

Mutta entä sitten. Aikaa ei pysäytä mikään. Päivä päivältä me menemme yhä syvemmälle syksyn pimeyteen, kunnes talvi tulee ja peittää maan valkeudellaan.

Mutta ei vielä, ei lunta, unta vain. Antaa ruskan tulla ja hiipiä esiin yhä enemmän ja lumoavammin. Jo parin viikon päästä sekin on sitten ohi. Muutokset näemme, kun maltamme odottaa. Ja ehkä ei kannata kiirehtiä; jokainen hetki kun on yhä aina ainutkertainen. Ei ole kahta samanlaista päivää, eikä kahta samanlaista ihmistäkään – identtisiä kaksosia ehkä lukuunottamatta.

(19.9.2026)